Hän käski isä Kiljustakin katsomaan. Ja tämä katsoi.
Sitten äiti haistoi marjoja ja huomasi niiden hajun hyvin suloiseksi.
Hän käski isääkin haistamaan ja tämä haistoi.
Sitten äiti nuolaisi marjoja, ja kun niiden maku tuntui hyvältä, kehoitti hän isääkin nuolaisemaan. Ja isä nuolaisi.
Nyt ei äiti enää malttanutkaan hillitä itseään, vaan puraisi marjasta. Ja kun se maistui kovasti makealta, käski hän isääkin puraisemaan. Ja tämä puraisi.
Sekä isä että äiti Kiljunen tunsivat nyt, kuinka he alkoivat kohota ilmaan. Ja tämä tunne oli niin suloinen, että he oikein ahneesti söivät lisää marjoja.
Pojat ensiksi huomasivat, mitä heidän vanhemmilleen oli tapahtunut, ja kiljaisivat kauhusta. Isä ja äiti Kiljunen olivat todellakin alkaneet kohota ilmaan, mutta sillä tavalla, että heidän jalkansa olivat kasvaneet oikein peloittavassa määrässä. Vartalo oli pienenä nuppina ilmassa ja siitä läksi sitten jalat, hirveän pitkät jalat.
Isä ja äiti kuulivat poikien huudon ja huomasivat miten heille oli käynyt. Heidän kauhuaan ei voi sanoin kuvata.
— Hyvänen aika, huusi äiti Kiljunen. — Mikä minusta on tullut? Olenko minä hämähäkki vai haikara?
— Minä en enää tiedä, mitä minä olen, sanoi isä, — mutta kinttuja ja koipia on minulla niin pitkältä, että näillä ei uskalla edes liikkua.
Eivätkä he todellakaan uskaltaneet liikkua, vaan seisoivat aivan avuttomina siinä ja leksuttivat pitkiä koipiaan. Ja he huusivat apua! He huusivat niin, että koko puisto kaikui.