Hanna kuuli sen ja saapui erään marjatytön seurassa. Kun tämä näki, millaisiksi isä ja äiti Kiljunen olivat venyneet, niin hän sanoi:
— He ovat syöneet siitä pensaasta, josta kasvaa.
— Eikö ole sellaista pensasta, jonka marjoista pienenee? kysyi Hanna.
— On kyllä, vastasi marjatyttö.
Hän osoitti erästä aivan lähellä olevaa pensasta.
— Tuokaa meille pian niitä marjoja, huusivat isä ja äiti Kiljunen korkealta ilmasta.
Hanna poimi marjoja. Mutta nyt oli suuri kysymys, millä ne saataisiin ojennetuiksi isälle ja äidille, kun he olivat niin korkealla. Esko ehdotti, että pojat kiipeisivät vanhempiensa kinttuja pitkin. Mutta siihen eivät isä ja äiti millään tavalla suostuneet, sillä he pelkäsivät kaatuvansa, kun muutenkin heidän jo oli vaikea pysyä hoikilla säärillään pystyssä.
Esko löysi erään pitkän kepin, sen nenään pantiin marjat ja ojennettiin isä ja äiti Kiljuselle. Nämä söivät marjoja oikein ahneesti. Pian he alkoivat pienetä ja lyhetä yhä enemmän ja enemmän. He näyttivät aivan harmoninoilta jotka menevät kokoon. Ja he yhä pienenivät ja lyhenivät.
Jo he olivat entisen kokoisia, mutta he pienenivät vielä siitäkin. Vähän ajan päästä oli heidän sijassaan kaksi aivan pikkuruikkuista olentoa, joita ei olisi mitenkään tuntenut isä ja äiti Kiljuseksi, ellei isällä olisi ollut kaljua päätään ja äidillä terävää nenäänsä ja elleivät heidän vaatteensa olisi ilmaisseet heitä, sillä ne eivät marjojen vaikutuksesta olleet pienentyneet, vaan leksottivat heidän ympärillään.
Säikähtyisihän jokainen lapsi, jos äkkiä näkisi vanhempansa aivan pikkuruikkuisina. Ja kyllä Mökö ja Lurukin säikähtyivät. He läksivät juoksemaan pakoon. Ja pikku isä Kiljunen ja pikku äiti Kiljunen juoksivat heidän jäljestään, kompastuivat väljiin vaatteisiinsa ja huusivat piipittävällä äänellä: