Kylläpä syntyi kova kiire, kun koirapuhelin ja kissalennätin ilmoittivat, että jotain odottamatonta oli tulossa. Täti Hölppähuuli alkoi silloin kiireimmän kautta soittaa katosta riippuvia juorukelloja, jotta lorumaan asukkaat tietäisivät tulla koolle.
Ja kylläpä niitä tulikin oikein runsaasti koolle. He kokoontuivat kaikki salin vieressä olevalle parvekkeelle nähdäkseen, mitä tapahtui.
Ja silloin tuo suuri kello, jonka kielestä ukkeli seuralaisineen roikkui, alkoi lähetä heiluen korkealla ilmassa.
Esko, joka piteli kiinni isä Kiljusen koivista, ei jaksanutkaan enää sitä tehdä, sillä hänen voimansa alkoivat väsyä. Hänen kätensä kirposivat ja hän putosi ilman halki. Kaikeksi onneksi olivat lorumaan asukkaat aivan alla ja ottivat hänet vastaan.
Ja nyt alkoivat kaikki puhua aivan yhtäaikaa ja tiedustella Eskolta, kuka ja mikä hän oli. Esko oli ihan ymmällä, sillä hän ei saanut mistään selkoa, kun kaikki löpisivät ja lärpättivät. Viimein sai ministeri Prutahemppeli toiset sen verran vaikenemaan, että hän yksin saattoi kysellä.
— Kuka sinä olet?
— Esko.
— Mistä sinä tulet?
— Kellosta.
— Yksinkö sinä siellä olit?