— Siellä on myös ukkeli, Hanna ja Kiljusen herrasväki.
Lorumaan asukkaitten riemu oli aivan rajaton. Kiljusen herrasväki oli tulossa! Sehän oli aivan ihmeellistä! Kyllähän he olivat kuulleet Kiljusista ja heidän seikkailuistaan ja arvasivat, että tämä herrasväki voi lorumaassa panna toimeen vaikka millaisen mylläkän, josta taas riittäisi puhumista pitkäksi aikaa.
Ja kun niin kuuluisa herrasväki tuli vieraaksi, niin he tahtoivat ottaa heidät oikein juhlallisesti vastaan. Kaikki hankkivat itselleen paperikukkasia, sillä eihän heillä oikeita ollut, ja he muistivat, että maan päälläkin kaikki hupsut ihmiset koristelevat juhlissa kaiken paperikukkasilla.
Kun kello laskeutui alas, touhusi ja rehki koko lorumaan kansa niin tavattomasti, että Kiljuset, jotka aina muualla olivat tottuneet siihen, että he eniten hummasivat, joutuivat hiukan ymmälle.
Kaikki hurrasivat. Ja kun Kiljuset olivat tottuneet aina hurraamaan, niin hurrasivat hekin itselleen. Hannan mielestä tämä oli kovasti hullua. Hän sanoikin ukkelille:
— Sopiiko se, että joku hurraa itselleen?
— Kyllä tässä maassa sopii, vastasi ukkeli, — sillä täällä ajattelee jokainen vain itseään.
Kiljuset olivat kovasti ylpeitä siitä, että he olivat näin tunnettuja ja kuuluisia. Juuri kun he olivat aikeissa ruveta kiittelemään itseään, vei ukkeli heidät syrjään ja sanoi:
— Ellette tahdo tähän maahan ainiaaksi jäädä, niin olkaa puhumatta sanaakaan toisista.
— Mitä me toisista puhumme, vastasi isä Kiljunen, — me puhumme mieluummin itsestämme.