— Mutta täällä ei saa puhua itsestäänkään, lausui ukkeli.
— Eikö itsestään? ihmetteli äiti Kiljunen. — Mistä täällä sitten saa puua?
— Asioista, vastasi ukkeli.
— Mutta eihän kukaan tahdo asioista kuulla puhuttavan, vaan toisista tai itsestään, sanoi isä Kiljunen.
— Sellaiset joutuvatkin tänne viimein, sanoi ukkeli. — Olkaa siis varuillanne.
Kiljuset tiesivät, että ukkeli ei koskaan turhaan varoittanut, ja päättivät sen vuoksi hillitä kieltään mahdollisimman paljon.
— Älkää olko ajattelemattomia, oli viimeinen varoitus, minkä ukkeli antoi lähtiessään.
Ukkeli jätti lorumaalaiset ja meni heidän vankilaansa. Lorumaassa oli hiljattain tapahtunut vallankumous, sen kuningas oli syösty valtaistuimelta ja pantu vankilaan. Tämä oli johtunut siitä, että kuningas oli tullut vakavaksi ja harvasanaiseksi ja oli ruvennut miettimään elämän tarkoitusta. Eiväthän lorumaalaiset sellaisen kuninkaan kanssa tulleet toimeen, vaan ottivat hänet kiinni ja pistivät tyrmään. Tänne ukkeli meni kuninkaan kanssa puhelemaan.
Sillä välin lorumaalaiset alkoivat tiedustella Kiljusilta yhtä ja toista. Nämä olivat varuillaan ja koettivat olla puhumatta itsestään ja toisista. Mutta silloin lorumaan asukkaat alkoivat itse kertoilla Kiljusen herrasväen seikkailuja.
Ja kylläpä olivat kaikki tapaukset tulleet toisenlaatuisiksi! Kiljuset eivät tahtoneet niitä enää ollenkaan tuntea omikseen. Mökön ja Lurun syntymäpäivä oli aivan hirveästi muuttunut. Kahdeksan sadan seitsemänkymmenen kuuden kissan sijasta oli tullut tuhannen kuusi sataa. Kiljusia aivan suututti se, etteivät ihmiset pysyneet totuudessa, vaan kertoivat asiat väärin, mutta he purivat hampaansa yhteen ja päättivät olla puhumatta mitään.