— Kyllä he pian palaavat tänne takaisin, lohdutti Pupu häntä.
— Palaavatko he todellakin? kysyi ukkeli.
— Jokainen ihminen joutuu kerran kuitenkin prässiin, sanoi Pupu. — Jokainen tulee kirjaan ja saa olla siellä siksi, kunnes väri hänessä haalistuu. Monet vasta viimeisellä hetkellään ovat valmiita joutumaan hautomalaitokseen. Jos nuo nyt pääsivätkin liian varhain pois, niin he palaavat kyllä takaisin, siitä olen varma.
Mutta sitten loi Pupu ankaran katseen Mököön ja Luruun.
— Mitä näihin poikiin tulee, sanoi hän, — niin he ovat tehneet itsensä hyvin syyllisiksi. Ota, Papu, heidät kiinni ja pane heidät prässiin.
Kylläpä nyt syntyi metakka. Mökö ja Luru läksivät karkuun ja Papu ja Pupu heidän jäljestään. Pojat hyppelivät heidän käsistään vapaaksi tuon tuostakin, koettivat päästä ovesta pakoon, mutta Papu sai suljetuksi sen ja pisti avaimen taskuunsa. Viimein saatiin Mökö ja Luru kiinni, ja vaikka he kuinka kovasti tahansa sätkivät, potkivat ja kiljuivat, niin pistivät Papu ja Pupu heidät viimein prässiin ja ruuvit väännettiin lujaan.
Isä ja äiti Kiljunen huusivat aivan täyttä kurkkua tätä katsellessaan. Oli siinä sellainen metakka, että tuskin tässä salissa milloinkaan on ollut. Mutta silloin vasta isä ja äiti Kiljunen päästivätkin oikein hirveän kiljahduksen, kun pojat otettiin prässistä esiin.
Mökö oli aivan lattea ja Luru ihan litteä.
— Ne ovat ihan pliiskana! sanoi isä Kiljunen. — Tuleekohan näistä enää koskaan entisiä?
— Tulee kai, sanoi äiti Kiljunen, — ainakin silloin kun väri heistä haalistuu.