— Ei Kiljusen poikien väri haalistu, sanoi Pupu, — niissä on väri pysyvää.
Isä ja äiti Kiljunen kauhistuivat sitä, että heidän poikansa aivan ainiaaksi jäisivät näin ohkaisiksi.
— Eivätkö he siis milloinkaan voi tulla entiselleen? kysyivät he itkien.
— Kyllä, jos he kohtaavat luontokappaleen, joka heidät nähdessään tulee iloiseksi, vastasi Pupu.
— Minä en usko, että mikään elukka ilahtuu nähdessään tällaiset pliiskatut olennot, sanoi äiti Kiljunen.
— Koettakaamme ainakin etsiä sellaista eläintä, sanoi ukkeli. — Minä voin viedä teidät siihen maahan, missä kaikki hyvä lentää. Ehkä siellä kohtaamme tuollaisen eläimen.
— Sinne on tietysti hirveän pitkä matka, sanoi isä Kiljunen.
— Ei ole, se on aivan lähellä, vastasi ukkeli.
Hän irroitti köyden, joka riippui katosta olevasta aukosta ja sanoi:
— Tuo maa on aivan tämän maan yläpuolella. Tätä köyttä myöten kiipeämällä pääsemme sinne.