— Kuule, lehmä, pane heti häntäsi alas! Ei tuo tuollainen ole soveliasta!
Mutta lehmä ei välittänyt Hannasta eikä se katsonutkaan Kiljusen poikiin, lensi vain tiehensä.
— Ei se välittänyt Mököstä eikä Lurusta, sanoi isä Kiljunen.
— Ehkä ovat pojat tehneet sille tai jollekin sen sukulaiselle tai tuttavalle joskus jotain pahaa, sanoi ukkeli.
— Täällä siis ihminen aina saa kaikesta palkan, sanoi isä Kiljunen.
— Niin saa, vastasi ukkeli. — Satumaassa saa kaikki viimein palkkansa, hyvät teot hyvän palkan, pahat teot pahan palkan.
— Mökö ja Luru eivät suinkaan ole aina olleet hyviä, sanoi äiti Kiljunen. — Tuleekohan täällä ollenkaan sellaista eläintä, jolle he olisivat olleet hyviä?
Samassa alkoi ilmasta kuulua kummallista ääntä.
— Kylläpä täällä on merkillisiä lintuja, sanoi isä Kiljunen. — Nehän aivan vinkuvat.
Mutta eiväthän ne olleet mitään lintuja, vaan suuri emäsika, joka lensi kahdentoista porsaansa kanssa. Edellä mennä tössytteli emäsika tasaista vauhtiaan ja jäljestä hyppeli ja ravasi hänen kaksitoista porsastaan. Milloin ne kiisivät eteenpäin, pysähtyivät sitten, hyppäsivät hiukan sivullepäin, tekivät kierroksen ja taas vilistivät emänsä jäljestä. Ja koko ajan ne iloisesti vinkuivat kimeällä äänellä. Ja emä röhki tasaisesti ja sen vatsan alla jalat räpsyttivät tulista vauhtia.