— Possu, possu, possu, huusi isä Kiljunen.
— Nassu, nassu, nassu, huusi äiti Kiljunen.
— Siku, siku, siku, huusi Esko.
— Ta, ta, ta, huusi Hanna.
Muuan porsas erkani hiukan toisten seurasta ja lensi alaspäin. Mutta kun se näki Mökön ja Lurun, joita isä Kiljunen heilutti aivan kuin lippuja ilmassa, niin se päästi oikein kimeän äänen ja lensi kiireesti toisten seuraan. Ja vähän ajan päästä oli emäsika porsaineen kadonnut.
— Tämä on sikamaista, sanoi isä Kiljunen, — kun ei vieläkään tule sellaista elukkaa, joka ilahtuisi Mökön ja Lurun nähdessään. Luulisin minä, että näitä ilokseen katselee vaikka kuka, sillä kauniita ne ovat, vaikka ovatkin aivan plitteitä.
— Nyt ei olekaan kysymys siitä, kuinka kauniita ne ovat, sanoi ukkeli, — vaan siitä, kuinka hyviä pojat ovat olleet.
Samassa näkyi ilmassa joukko kauniita hevosia, jotka kiisivät eteenpäin.
— Tuolla on varmaankin sellainen, joka ilahtuu pojat nähdessään, sanoi isä Kiljunen, — sillä Mökö ja Luru ovat aina kovasti pitäneet hevosista.
Vaikka he kaikki kutsuivat hevosia, niin nämä eivät siitä välittäneet, lensivät vain eteenpäin iloisesti hirnuen.