Isä Kiljunen tuli jo alakuloiseksi, kun ei pelastusta näyttänyt pojille tulevankaan.
— Minne minä nämä poikani panen, kun täältä pois lähdemme, ellei pelastusta tulekaan? sanoi hän.
— Täytyy kai panna käärölle ja sitten pitää niitä vaatekonttorin hyllyllä, sanoi äiti.
— Tai lähdemme kiertämään pitkin maata näyttämään näitä markkinoilla lapsille peloitukseksi ja varoitukseksi, sanoi isä.
— Ja kun me sitten seisomme näiden litteiden poikien vieressä päät kumarassa, sanoi äiti, — niin ei meistä enää voidakaan sanoa: Iloiset kuin Kiljuset! vaan: Suruiset kuin Kiljuset!
— Parasta olisikin kai, että muuttaisimme jo ajoissa nimemme
Itkusiksi, lausui isä.
Näin he puhelivat ja olivat kovasti murheissaan.
Äkkiä alkoi kaikua ilmasta haukkumista. Seutu pimeni vähäksi aikaa, sillä hirveän suuri määrä koiria lensi kunnaan yli.
Kaikki niin säikähtyivät tätä hirveän suurta määrää, että menivät suulleen maahan odottamaan siksi, kunnes ne olivat lentäneet pois.
Vähitellen ilma jälleen kirkastui ja koirien haukunta kuului enää ainoastaan kaukaa. Isä ja äiti Kiljunen peittivät kyllä vielä kasvonsa maassa maatessaan, kun ilmasta heidän päänsä päältä alkoi kuulua iloista haukuntaa.