Sadun hiljaisuuden maassa
Yhä ylemmäksi ja ylemmäksi he kohosivat kohden kuulakkaa taivaan sineä ja laskeutuivat viimein hiljaisuuden maan portille. Kaukana, hyvin kaukana on tämä maa, niin etäällä, ettei sinne kuulu mitään maan huminaa. Korkeina ja suorina kohoavat siellä puut kohden ilmaa, jossa ei tunnu tuulen viimaakaan. Syvä on siimes puiden suojassa ja pehmeä on nurmi. Siellä täällä kimaltelee suurten syvien lähteitten silmiä. Näiden reunalla istuu aina paljon ihmisiä, ja kun he lähteen vettä maistavat, niin heidän tietomääränsä aina kasvaa ja laajenee.
Hiljaisuuden maassa vallitsee aina mieltä rauhoittava hämäryys, joka ei ole yötä, mutta ei ole päivääkään.
Puiden keskellä on siellä täällä valkoisesta marmorista rakennettuja asuntoja, joiden pylväät suorina kohoavat korkealle.
Kaunein ja kauas näkyvä on Totuuden linna. Se on kunnaalla ja valkoiset portaat johtavat sen suureen, avoimeen pylvässaliin. Salin keskellä on marmorinen, hyvin syvä kaivo, jonka pohjalla istuu maailman kaunein nainen, Totuus, ammentaen vettä niille, jotka saapuvat sitä etsimään.
Linnan edustalla on puu, jonka oksat leviävät hyvin laajalle ja joka ulottuu niin korkealle, että pilvet leikkivät sen latvassa. Tässä puussa asustaa hiljaisuuden maan ainoa lintu.
Kyllähän sen sukulaisia ihmistenkin seuduilla on ja niitä kutsutaan satakieliksi, mutta harvat ovat oikein ymmärtäneet sen laulua. Tässä maassa tätä lintua kutsutaan iankaikkisuuden linnuksi. Sen laulu on niin ihmeellistä, että sitä kuullessaan ihminen ymmärtää kaiken suurimman ja kauneimman.
Seuralaisilleen ukkeli kertoi tarinan eräästä miehestä, joka ei voinut käsittää, mitä on iankaikkisuus. Hän meni metsään kävelemään ja kuuli satakielen laulavan. Hän jäi kuulemaan sitä. Kun hän oli mielestään vähän aikaa seisonut puun alla, niin hän palasi kotiaan, mutta hämmästyi kovin, kun kaikki oli muuttunut. Hänen oma talonsa oli aivan toisennäköinen ja kaikki ihmiset olivat hänelle vieraita ja niillä oli kummalliset vaatteet. Hän selitti, kuka hän oli, mutta kukaan ei sitä uskonut. Silloin tuli muuan hyvin vanha mies, joka kertoi että hän lapsena oli kuullut kerrottavan, kuinka saman niminen mies oli mennyt metsään ja sinne jäänyt. Mutta siitä oli nyt jo kulunut sata vuotta. Silloin tuo mies, joka ei ollut käsittänyt, mitä on iankaikkisuus, ymmärsi sen nyt. Hän tiesi, että yksi lyhyt hetki voi olla sama kuin sata vuotta ja sata vuotta sama kuin yksi lyhyt hetki. Hän tunsi itsensä sanomattoman onnelliseksi ja kuoli hymy huulillaan.
Ukkeli varoitti Kiljusia olemaan vaiti. He koettivat parastaan, niin tavattoman vaikeaa kuin se heille olikin, sillä he eivät suinkaan olleet tottuneet ääntään hillitsemään.
Kävellessään he näkivät suuren määrän ihmisiä, jotka syviin mietteisiin vaipuneina astelivat.