— Miksi täällä on niin paljon ihmisiä ja miksi he kaikki ovat niin vaiti? kysyi isä Kiljunen.
— Jokainen, joka suurta aikoo saada aikaan, tulee tuon tuostakin tähän maahan, vastasi ukkeli. Täällä kaikki suuret ajatukset kypsyvät ja täällä jokainen ihminen tuntee itsensä kokonaiseksi. Siitä, joka ei voi määrättyinä hetkinä olla vaiti, ei koskaan tule mitään kunnollista.
Hanna punastui, sillä hän muisti, miten hän monasti oli äitinsä kielloista huolimatta lörpötellyt. Ja hän päätti tästä lähin koettaa toisinaan olla aivan hiljaa, jotta hänkin tulisi mahdolliseksi saamaan jotain suurta aikaan.
Ukkeli johdatti seuralaisensa Totuuden linnaa kohden. Astuttuaan portaita ylös ja tultuaan suureen saliin, jonka pylväitten välistä näkyi tavattoman kaunis maisema, eivät Kiljuset enää voineetkaan hillitä itseään, vaan hurrasivat tapansa mukaan.
Mutta silloin tapahtui jotain aivan tavatonta. Kaikkialta seinistä pistäytyi esiin suuria käsivarsia ja käsiä ja nämä alkoivat lyödä Kiljusia.
Arvaahan sen, että he ensi alussa päästivät oikean huikean hätähuudon. Mutta jota enemmän he huusivat, sitä nopeammin kädet löivät. Ei auttanut mikään muu kuin vaieta ja ottaa kuritus aivan tyynesti vastaan.
Kyllä isä ja äiti Kiljunen nyt kerrankin saivat tuntea, mitä on selkäsauna.
Kun he viimein, käsien tauottua lyömästä, uskalsivat yrittää nousta ylös, sanoi isä Kiljunen:
— Minä olen aivan pehmoinen!
— Onkohan minussa enää mitään paikkaa valkoisena, sanoi äiti Kiljunen, — niin kovasti minua on lyöty.