Samassa ojentautui ilmasta suuri koukku, tarrasi poikiin kiinni. Pojat älähtivät pahasti. Toiset kääntyivät katsomaan ja näkivät ainoastaan, kuinka Mökö ja Luru laahautuivat pitkin permantoa ja sitten katosivat eräästä ovesta, joka meni heti lukkoon.
— Joko minun poikani taas vietiin jonnekin, sanoi isä Kiljunen. —
Mihin mankeliin tai myllyyn ne nyt pistetään?
— Kun eivät vain tekisi niistä nyt joitakin paistikkaita, sanoi äiti
Kiljunen itkien.
— Ole rauhassa, sanoi isä Kiljunen. — Käyköön poikien kuinka tahansa, niin tässä maassa näyttää vallitsevan sellainen sääntö, että jokainen seikka voidaan purkaa toisella seikalla. Kyllä heille löytyy taas pelastus, käy heidän millä tavalla tahansa. Ja hyvähän on, että poikia kuritetaan täällä, joten meillä ei ole sitä vaivaa.
— Se oli hyvin viisaasti sanottu, lausui Esko, joka kasvistomaasta päästyään oli yleensä ollut vaiti. Jos lapset useammin pääsisivät satumaahan, niin taitaisi heistä tulla oikein kunnollisia.
— Mutta kysykäämme ensin, missä pojat ovat, sanoi isä Kiljunen.
— Minä luulen, että joulupukki on heidät ottanut, sanoi ukkeli.
— Vai on hänkin olemassa, lausui isä Kiljunen. — Minä en sitä olisi uskonut. Aina olen luullut, että ihmiset vain leikkivät joulupukkia.
— Kyllä hän on olemassa, sanoi ukkeli, — ja asuukin aivan Totuuden vieressä.
Ukkeli osoitti ovea, joka näytti pylvässalista johtavan toiseen suureen huoneeseen.