Hannalla oli jo kiire päästä satumaahan ja hän kaipasi kovasti ukkelia. Miettiessään, millä keinolla hän tämän tapaisi, muisti Hanna ukkelin kertoneen, että jos lyö yhteen kahta kiveä, jotka ovat hänen mökkinsä oven edessä, niin jokainen hyvä ihminen kuulee kolmannella kerralla ilmassa kirkkaan soinnun, sellaisen, joka kutsuu ukkelin saapuville, on hän vaikka kuinka kaukana tahansa. Mutta ellei ollut hyvä, niin voi kivien yhteen lyömisestä olla vaaraa. Missään tapauksessa ei niitä saisi lyödä kolmea kertaa enempää yhteen. Tätä ennen Hanna ei ollut uskaltanut niihin kajota, sillä hän ei koskaan vielä ollut mielestään ollut oikein hyvä, mutta nyt hän siitä oli varma, siksi hän uskalsi koettaa tätä keinoa, kutsuakseen ukkelin saapuville.
Kyllä Esko nauroi, kun Hanna tämän hänelle kertoi, sillä tuo paha poikaviikari ei koskaan uskonut mitään, joka erosi tavallisuudesta.
Hanna löi kiviä yhteen, ja aivan oikein, kolmannella kerralla hän kuuli ilmassa kirkkaan säveleen, ja siitä Hanna kovasti riemastui, sillä nyt hän tiesi olleensa todella hyvä ja pääsevänsä satumaahan.
— Minä kuulin, minä kuulin soinnun! sanoi hän hypellen iloissaan.
Esko, joka oli paha poika, ei tietysti ollut kuullut mitään. Hänessä heräsi kuitenkin uteliaisuus ja hänkin tahtoi koiruuksissaan lyödä kiviä yhteen.
Hän teki sen.
— Ei kuulu mitään, sanoi hän.
Hän löi toisen kerran.
— Ei kuulu mitään, sanoi hän taas.
Hän löi kolmannen kerran.