Hanna niiasi syvään ja sanoi:
— En minä tiedä, olenko minä niin hyvä, mutta minä ovelle kolkutin.
— Ja mitä sinä minusta tahdot? kysyi joulupukki lempeästi.
— Meidän seurassamme oli kaksi Kiljusen poikaa, Mökö ja Luru, he katosivat ja me tahtoisimme tietää, miten heidän on käynyt, selitti Hanna.
Joulupukki nyökkäsi ja vastasi:
— Minähän ne olen ottanut ja tehnyt ne nukeiksi.
— Nukeiksiko? huudahti isä Kiljunen epätoivoissaan. — Minkä tähden nukeiksi?
Joulupukki selitti:
— Kaikki nuket ovat oikeastaan lapsia, jotka pahojen töittensä tähden olen ottanut ja tuonut tänne. Jouluna vien ne sitten lapsille, jotka niitä rakastavat. Ainoastaan lapsilla on niin suuri rakkaus, että he voivat syyllistäkin rakastaa. Nämä pojat ovat jo kauan melunneet liian paljon ja usein olen pistänyt koukkuni maailmaan ja koettanut saada heidät kiinni, mutta he ovat olleet niin kovia juoksemaan, etten ole onnistunut pyydystyksessäni.
Ja joulupukki vei ukkelin seurueineen katsomaan sitä suurta salia, missä oli lukematon määrä kaiken kokoisia nukkeja. Täällä sai nähdä myös suuren joukon olentoja, jotka liikkuivat ja puhelivat.