— Nämä ovat kai työväkeä? kysyi ukkeli.
— Eivät, sanoi joulupukki. — Kyllä he ovat kaikki nukkeja. Sellaisia minä lähetän elämään aina tavattoman paljon. Niitä ei eroita tavallisista ihmisistä mistään muusta kuin siitä, ettei heillä ole aivoja eikä sydäntä.
Sieltä löytyivät Mökö ja Lurukin nukeiksi muuttuneina. He olivat tulleet hyvin merkillisiksi. Heidän sisäänsä oli pantu kaikenlaisia koneita ja selässä oli nappuloita, joita painamalla sai heidät tekemään mitä erilaisimpia liikkeitä.
— Kyllä ne masiinoita ovat, sanoi isä Kiljunen, — mutta mieluummin minä pitäisin ne sellaisina kuin olivat ennen.
— Monet vanhemmat tuovat vapaaehtoisesti tänne lapsiaan, jotta niistä tehdään juuri tällaisia, sanoi joulupukki. Nämä eivät melua, eivät huuda, eivät peuhaa, vaan tekevät aina ja kaikessa juuri niin kuin tahtoo. Ei tarvitse muuta kuin painaa vain nappulaan.
Isä ja äiti Kiljunen painelivat Mökön ja Lurun nappeja. Kyllähän pojat olivat aivan mallikelpoisia, mutta sittenkin he kaipasivat juuri tuota meluavaa, mikä pojissa ennen oli ollut.
— Eikö näitä saisi entiselleen? kysyi isä Kiljunen.
— Minun täytyi ne tehdä nukeiksi, sanoi joulupukki. — Minä en voi niitä enää muuttaa entiselleen.
— Siis ne jäävät ainiaaksi tällaisiksi? sanoi äiti Kiljunen.
Joulupukki lahjoitti Mökön ja Lurun Hannalle. He läksivät kaikki pois joulupukin luota ja Mökö ja Luru astelivat toisten joukossa niin tasaisesti, että olisi heitä pitänyt mallikelpoisina lapsina, ellei olisi tiennyt, että heistä puuttui kokonaan sydän ja aivot.