Hanna kulki mietteissään viimeisenä. Toisten huomaamatta hän palasi pylväistöön. Hän aikoi vielä kerran kysellä joulupukilta, eikö tämä tietäisi mitään keinoa, jonka avulla Mökö ja Luru saataisiin entiselleen.
Linnan pylvässaliin tultuaan hän näki Totuuden, joka oli noussut kaivostaan ja istui säteilevässä kauneudessaan kaivon reunalla. Niin kaunis hän oli, että Hanna aivan vapisi häntä katsellessaan ja, tietämättä mitä teki, vaipui hänen eteensä polvilleen.
Ja silloin Totuus puhui äänellä, joka oli kristallinkirkas:
— Minä tiedän, mitä sinä, lapsi, etsit. Tiedän, kuinka olet satumaan jokaisen maan läpi voinut astua aivan vahingoittumatta. Siksi odottaakin sinua korkein palkinto. Sellaisille kuin sinulle voi elämä joskus tulla aivan valottomaksi, kun näet kaiken huonon ja alhaisen. Siksi täytyy sinun saada virkistystä siitä ihanasta lähteestä, minkä hoitaja minä olen.
Hän ojensi Hannalle kristallipullon, jossa oli sadun elämänvettä.
— Kun kadotat iloisuutesi, niin juo tästä, sanoi Totuus, — silloin elämä taas saa silmissäsi koko kauneutensa.
— Voinko tämän avulla parantaa Mökön ja Lurunkin? kysyi Hanna.
— Voit sinä hetkenä, jona se on itsellesi ja muille aivan välttämätöntä.
— Millä tavalla välttämätöntä? kysyi Hanna.
— Sen huomaat silloin, kun sellainen hetki tulee.