Totuus suuteli Hannaa otsalle.
Hanna pisti kristallipullon taskuunsa ja riensi toisten jäljestä.
Satumaan portilla odotti heitä leikkiautomobiili. Siihen he kaikin nousivat ja läksivät ajamaan ihmisten asuntoja kohden. Ja automobiili oli sellainen, että se kulki pitkin maata, läpi ilman ja halki veden.
Jälleen kotona
Kun kyläläiset olivat nähneet ukkelin katoavan seuralaisineen maan läpi, niin he alkoivat uskoa, että satumaa oli olemassa. Heissä heräsi kiihkeä halu päästä sinne ja he alkoivat sen vuoksi etsiä tietä. Varmin tie heidän mielestään oli se, jota ukkeli oli mennyt. Sen vuoksi he alkoivat kaivaa maahan kuoppaa.
Koko kylä oli tässä touhussa. Jokainen kävi työssä aina silloin, kun oli muut askareensa lopettanut. Kukaan ei enää ajatellutkaan mitään muuta huvitusta, vaan kaikki pitivät tätä kaikkein hauskimpana.
Ja kuoppa tuli yhä syvemmäksi, se tuli niin syväksi, että täytyi hankkia erityiset vintturit, joiden avulla voitiin hiekkaa kuljettaa muualle.
Mutta jota syvemmälle he tulivat, sitä enemmän vain näytti hiekkaa olevan. Ei tullut vastaan mitään portaita tai käytäviä, joiden kautta olisi voitu päästä satumaahan.
Muutamat alkoivat jo viimein väsyä ja epäillä, onko satumaata laisinkaan, kun sinne ei päästä. Toiset yhä vielä uskoivat. Lopulta tulivat väittelyt siitä, onko satumaata olemassa vai ei, niin kiivaiksi, että työ jäi kesken ja ihmiset vain riitelivät ja haukkuivat toisiaan.
Eräänä päivänä, kun riidat jälleen olivat hyvin kovia ja ihmiset melkein olivat hyökkäämäisillään toistensa kimppuun, saapui ukkeli seuralaisineen kotinsa edustalle.