— Eivät ne ole mitään Kiljusen poikia, sanoivat kyläläiset. —
Eiväthän nuo edes huudakaan.
— Ne eivät sitä enää tee, kun ovat nukkeja, selittivät isä ja äiti.
— Eiväthän ne ole nukkeja, vaan aivan sellaisia kuin mekin olemme, sanoivat kyläläiset. — Ja elleivät ne huuda, niin miksi ette huuda te?
Isä ja äiti Kiljunen päättivät näyttää, että he ainakin olivat oikeita Kiljusia ja hurrasivat. Mutta hiljaisuuden maassa olikin heidän äänensä pitkän vaitiolon tähden niin heikontunut, että heidän hurraahuutonsa oli heikkoa piipitystä. Sen kuullessaan koko kylänväki purskahti nauruun.
— Mikä Kiljusen herrasväki se on, joka ei kiljua osaa? sanoivat kaikki. — Siitähän he ovat nimensäkin saaneet.
Ja kyläläiset läksivät omille teilleen, jättäen kuopan kaivamisen, aivan varmoina siitä, ettei satumaata ollut olemassakaan, että ukkeli oli puhunut joutavia kertoessaan siitä ja että sellaista herrasväkeä ei ollutkaan kuin Kiljusen herrasväki.
Kiljuset jäivät kylään asumaan. Heistä ei enää huomattu mitään erikoista, sillä heillä ei koskaan enää ollut mitään kiirettä eivätkä he milloinkaan melunneet. Mökö ja Luru olivat niin kilttejä, että äidit osoittivat heitä omille lapsilleen ja käskivät heitä olemaan poikien kaltaisia.
Kaikki palasivat entisiin toimiinsa ja valittivat, että elämä oli ikävää ja ilotonta.
Hanna sai usein kuulla toisilta pilkkaa, sillä hän yhä vielä väitti, että satumaa oli olemassa. Hän etsi Eskon turvaa, mutta tämäkin alkoi toisten vaikutuksesta uskoa, että hän ei ollutkaan käynyt satumaassa, vaan oli kaiken nähnyt unissaan. Hanna kyllä koetti Eskolle vakuuttaa, että niin ei ollut asian laita, mutta Esko ei sittenkään uskonut.
Vähitellen alkoi Eskosta kadota kaikki se hyvä, mikä hänessä ennen oli ollut. Alussa hän oli tehnyt kaiken sen, mitä suinkin oli luvannut toisille, varsinkin Hannalle, mutta nyt hän alkoi lyödä lupauksensa laimin, lupaili yhä uudelleen ja uudelleen ja petti taas sanansa.