Satumaasta tultuaan hän oli ollut ahkera, mutta Hanna huomasi, miten
Esko alkoi käydä veltoksi ja miten työnteko hänelle oli vastenmielistä.
Joka toinen päivä oli Esko alussa luvannut käydä Hannan luona, jolloin he yhdessä puhelivat satumaasta, mutta hän löi tämän yhä enemmän ja enemmän laimin. Hanna tuli hyvin murheelliseksi, sillä hän ei jaksanut uskoa satumaahan, ellei saanut siitä toisen kanssa yhä uudestaan ja uudestaan puhua. Ukkelikin oli matkustanut pitkäksi aikaa pois, jotenka Hanna tunsi itsensä aivan avuttomaksi.
Eräänä päivänä, kun Hanna oli tavattoman murheellinen, hän muisti äkkiä satumaasta saamansa kristallipullon. Hän otti sen, avasi ja joi muutaman pisaran. Jälleen loistivat hänen silmänsä, jälleen oli kaikki hänen ympärillään kaunista ja kirkasta. Kaikki sai uuden merkityksen ja sisällön.
Riemuissaan hän silloin etsi Eskon, joka juuri oli menossa tekemään jotain pahaa. Hän pyysi Eskoa maistamaan pullosta. Ja kun Esko sen oli tehnyt, niin hän tuli äkkiä jälleen hyväksi ja iloiseksi pojaksi.
— Satumaa on sittenkin olemassa, huusi hän. — Nyt minä sen aivan selvästi muistan.
— Ja nyt meitä on kaksi sitä uskomassa, sanoi Hanna. — Nyt täytyy toistenkin uskoa.
Juuri silloin sattuivat Mökö ja Luru kulkemaan tietä pitkin. He olivat kävelyllä, sillä heidän vanhempansa olivat painaneet siihen nappulaan, josta tuli "siivo kävely".
Hanna riensi heitä vastaan, antoi heidänkin maistaa pullosta.
Ja kylläpä nyt tuli poikiin elämää. He hyppäsivät ensin korkealle ilmaan ja kiljaisivat sellaisella voimalla, että kaikki harakat ja varikset säikähtyivät. Ja sitten he alkoivat riemuissaan heittää kuperkeikkoja.
Hanna ja Esko nauroivat sydämestään heidän elämälleen.