Mutta huomasipa Esko jo, mitä hänelle oli tapahtunut. Hän säikähtyi aivan pahanpäiväisesti ja koetti nyhtäistä häntää irti, mutta se istuikin aivan kovassa, samoin korvat. Ja silloin hän alkoi parkua oikein täyttä kurkkua.
Samassa tuli ukkeli mökilleen, ja hänet nähdessään Esko säikähtyi niin, että läksi juoksemaan täyttä laukkaa kylään.
Vaikka Hanna olikin nauranut nähdessään, mitä Eskolle oli tapahtunut, niin hänessä heräsi sääli hänen ajatellessaan, että Esko tällaisena hännällisenä ja pitkäkorvallisena olentona voi tulla kaikkien pilkan esineeksi. Sen vuoksi hän kysyi ukkelilta:
— Jääkö Esko ainiaaksi sellaiseksi kuin hän nyt on, ketunhännälliseksi ja jäniksenkorvalliseksi?
Ukkeli hymyili ja vastasi:
— Kyllä ne merkit katoavat hänestä heti, kun hän tulee toisten ihmisten seuraan. Täällä satumaan portilla ainoastaan ilmaantuu sellaisia merkkejä, jotka osoittavat, millainen kunkin luonne on. Jokaisessa ihmisessä on eläinten ominaisuuksia, ja täällä tulevat tunnusmerkit aivan selvästi näkyviin.
Hanna oli rauhallinen kuullessaan, että Esko toisten seurassa olisi jälleen ihmisen näköinen.
Nyt Hanna ja ukkeli alkoivat puhella satumaahan lähdöstä. Olihan ukkeli kyllä kuullut puhuttavan Kiljusista, mutta ei hän ollut aivan selvillä siitä, millaisia nämä olivat. Mutta kun Hanna vakuutti niiden kyllä sopivan satumaahan, niin ukkeli luotti siihen.
Heidän keskustellessaan saapui koko kylän väki Eskon yllyttämänä sinne.
Esko oli aivan vimmoissaan ja huusi:
— Ukkeli on loihtija ja hänet on sen vuoksi tapettava! Hän on loihtija, sillä hän on loihtinut minutkin.