— Millä tavalla hän sinut on loihtinut? kysyivät kyläläiset.
— Hän on loihtinut minulle ketun hännän ja jäniksen korvat, sanoi
Esko.
Kyläläiset alkoivat nauraa.
— Emme me sinulla sellaisia näe, sanoivat he.
— No, eikö se sitten ole loihtua, ettei minulla niitä olekaan, vaikka minulla pitäisi olla, sanoi Esko.
Taas kyläläiset nauroivat.
— Kyllä me tiedämme, että sinä olet viekas kuin kettu ja pelkuri kuin jänis, vaikka sinulla ei olekaan ketun häntää eikä jäniksen korvia, sanoivat kyläläiset.
Mutta niin vimmoissaan Esko oli tästä kuitenkin, että hän varmasti olisi tehnyt ukkelille jotain pahaa, ellei samassa olisi kuulunut kaukaa tavattoman suurta huutoa.
Kiljusethan siellä olivat tulossa ja hurrasivat jo matkalla!
Kylläpä Eskon silmät lensivät selkoselälleen nähdessään Kiljuset. Hän ei ollut koskaan uskonut niiden olevan olemassakaan, ja nyt hän näki heidät juuri sellaisina, kuin oli kuullut puhuttavan. Juoksujalkaa he tulivat, lyhyt, kaljupäinen ja mulkosilmäinen isä, pitkä, laiha, terävänenäinen ja tihrusilmäinen äiti, sekä isänsä näköinen Mökö ja äitinsä näköinen Luru. Ainoa, joka puuttui, oli Pulla, sillä sitä eivät Kiljuset olleet uskaltaneet ottaa satumaahan, siellä kun epäilemättä oli paljon merkillistä nähtävää ja Pullalla oli, niinkuin muillakin koirilla, tapana haukkua kaikkea, joka oli hiukankaan kummallista.