Kiljusilla oli aina kiire ja kiire oli heillä nytkin päästä heti paikalla satumaahan. He eivät vähääkään epäilleet sitä, että se oli olemassa ja että ukkeli voisi viedä heidät sinne.
Olihan ukkeli valmis heti paikalla lähtemään. Hän käski Kiljusia ja
Hannaa tarttumaan hänen vyötäröihinsä, jotta eivät eksyisi matkalla.
Nämä tietysti tekivät ukkelin määräyksen mukaan.
Mutta kun Esko oli nähnyt, että Kiljuset olivat todellakin olemassa ja kun hänelle itselleenkin oli tapahtunut kaikenlaista sellaista, mikä ei tapahdu tavallisessa elämässä, niin hän alkoi uskoa, että satumaakin mahdollisesti on olemassa, ja hänen teki kovasti mielensä päästä sitä katsomaan.
Hän tarttui toisten keralla ukkelin vyötäröihin kiinni. Mutta Hanna ei mitenkään olisi huolinut Eskoa matkalle ja sanoi sen vuoksi:
— Sinä olet paha poika, et sinä pääse.
Isä Kiljunen potki Eskoa pois.
Samassa ukkeli teki kummallisen liikkeen ja hän alkoi vaipua maan sisään.
Esko tarrasi samassa isä Kiljusen takinliepeeseen ja piti siitä oikein lujasti kiinni. Pian olivat ukkeli, Kiljuset, Hanna ja Esko kadonneet maan sisään. Kyläläiset töllistelivät vain sille kohtaa, minne he olivat kadonneet, tutkivat maata nähdäkseen, oliko siinä jokin ovi. Mutta eihän siinä ollut mitään ovea, vaan maa oli mennyt jälleen aivan umpeen.
Ja silloin moni alkoi uskoa, että ukkelin puheissa sittenkin oli jotain järkeä, että satumaa oli olemassa ja että ukkeli oli sinne mennyt toisten seurassa.
Sadun marjamaassa