Samassa riensi välskäri sisään. Kenraali sanoi hänelle osoittaen Karhua:
— Sido tuon pojan haavat, hän sai ne pelastaessaan tänään henkeni.
Sitten kääntyi hän Karhun puoleen ja sanoi:
— Tänä päivänä sinä olet sovittanut sen, mitä ennen lienetkin rikkonut. Uusi sellainen teko ja minä mainitsen nimesi päiväkäskyssä.
Päiväkäskyssä! Oikein Karhu säpsähti, sehän oli suurin kunnia, minkä sotilas voi saavuttaa. Nimi päiväkäskyssä! Ja hän tiesi, että niin kauvan kuin vaaroja oli, hän saattoi sen saavuttaa. Ja vaaroja ei sodan aikana puuttunut, eikä siis tilaisuutta urhoollisuuteen.
Kun välskäri sitoi hänen haavojaan ja ompeli käsivarressa olevaa pistimen tekemää haavaa, kysyi hän:
— Koskeeko?
Karhu nauroi ääneen, niin lapsellinen oli hänen mielestään tuo kysymys. Ja hänen naurunsa sointui niin oudolta, sillä hän ei koskaan sitä ennen ollut nauranut.
Haavoistaan huolimatta hän kuljeskeli pitkin pihamaata, kävi viemässä ratsunsa talliin ja puheli sille hiljaa taputellen sitä kaulalle ja kokosi suuren tukon heiniä sen eteen.
Kun kenraali teki iltatarkastuksen, seisoi Karhu rivissä jälleen omalla paikallaan ja kenraali nyökkäsi hänelle astuessaan hänen ohitseen. Karhu oli siitä onnellinen. Kenraali oli ystävällinen hänelle, vankilasta karanneelle varkaalle, kaikkien nähden!