Isossa väentuvassa hän aikoi asettua syrjään muista levolle, kun kuuli vanhan rakuunan Hakalan mainitsevan hänen nimeään:
— Karhu! Tule tänne, poika!
Hakala kokosi runsaasti olkia tuvan perälle hänelle vuoteeksi. Kun hän astui sinne miesten ohi, ei kukaan enää katsonut vihamielisesti häneen, muutamat nyökkäsivät hänelle ja pari ojensi kättäkin. Kaikki oli siis taas hyvin, kaikki sovitettu yhden teon kautta.
Ei hän voinut nukkua. Haavoja kivisti hiukan, mutta mielensä oli niin pehmeä ja hyvä. Ja tietämättä miksi, tulivat kyyneleet hänen silmiinsä ja hän itki hiljaa.
Koko tupa nukkui, kuului vain miesten raskas hengitys. Ja Karhusta tuntui kuin jotain kovaa, tylyä, katkeraa, joka oli hänen mieltään painanut ja ahdistanut, olisi alkanut sulaa pois. Hän oli vapaa omasta häpeäntunteestaan ja tunsi olevansa toisten arvoinen, sillä se, jolle Adlercreutz oli nyökännyt, oli yhtä hyvä rakuuna kuin kuka muu tahansa.
— Mitä sinä itket? kysyi pimeässä ääni hänen vieressään.
— En mitään. Minun on vain niin hyvä olla.
Karhu nieli kyyneleensä, rukoili iltarukouksensa, rukoili kaikkien puolesta, rukoili varsinkin kenraalinsa puolesta. Hän ei saanut kuolla, hänen täytyi elää siksi, kunnes hän, Karhu, oli saanut tulla hänen päiväkäskyynsä, kunnes Adlercreutz omalla kädellään kirjoittaa hänen nimensä paperille, jonka kuningas saa lukea.
Lopulta painuivat hänen silmänsä umpeen, tuvassa kuului vain nukkuvien miesten hengitys ja sirkan sirinä uunin takaa.
* * * * *