Armeija kulki yhä pohjoista kohden antautumatta taisteluun venäläisten kanssa. Sotilaat olivat alakuloisia ja katkeria, he olisivat tahtoneet taistella, mutta sitä ei sallittu. Talonpoikien avulla venäläiset jakelivat suomalaisille kirjoituksia, joissa heitä kehoitettiin antautumaan. Kun sellainen kerran joutui Karhun käsiin, niin häpesi hän sitä, että sellaista uskallettiinkaan ehdoittaa suomalaisille.
Silloin tällöin uskalsivat sotilaat kysyä päälliköltäänkin, milloin aletaan taistella. Adlercreutz oli vaiti.
Armeija saapui Siikajoelle. Suomalaisen armeijan asema oli nyt niin edullinen, että Adlercreutz päätti ryhtyä taisteluun. Se tieto herätti sotilaissa tavatonta riemua. Vihdoinkin saatiin siis ryhtyä otteluun.
Taistelu oli kiivas, suomalaiset taistelivat monta tuntia urhoollisesti, mutta täytyi heidän lopulta peräytyä. Karhu näki tämän ja oli vimmoissaan. Täytyisikö armeijan taaskin lähteä pakoretkelle!
Äkkiä saapui hyökkäyskäsky. Adlercreutz oli nähnyt heikon paikan vihollisten rintamassa ja sitä kohden hän äkkiä lähetti ratsuväkensä. Hurraa-huudoilla ottivat sotilaat tämän hyökkäyskäskyn vastaan. Innoissaan joutui Karhu hämäläisten joukkoon, jotka etumaisina ryntäsivät. Hän iski kuin vimmattu, huusi ja hyökkäsi eteenpäin. Hän tiesi kenraalin katselevan kunnaalta joen toiselta puolelta ja odottavan taistelun tulosta, josta niin paljon saattoi riippua. Nyt tiesi Karhu sen hetken tulleen, jolloin hän voisi näyttää urhoollisuuttaan. Kasakan pistin osui häneen, hän pysyi horjumattomana hevosensa selässä. Mutta eräs vihollinen osui miekallaan hänen otsaansa. Hän tunsi kaiken mustenevan ympärillään, hän horjahti, koetti pidellä hevosen harjasta kiinni, mutta hän putosikin alas hankeen. Kun hän kylmässä lumessa virkosi tajuntaansa, huomasi hän taistelun loitonneen ja suomalaisten peräytyvän. Hän näki vieressään kuolleen upseerin, se oli hämäläisten johtaja, luutnantti Kihlström. Hänen miekkansa oli vielä hänen kädessään. Karhu koetti nousta, horjahti, nousi uudelleen. Hän tahtoi päästä taisteluun, hänen täytyi jaksaa nousta. Jo jaksoi hän pysyä seisaallaan, hän tahtoi rientää taisteluun, mutta hänellä ei ollut asetta. Hän otti miekan kuolleen luutnantin kädestä ja alkoi astua hangessa taistelevia kohden. Hevonen, jolla ei ollut ratsastajaa, kiisi hänen ohitseen, hän sieppasi sen kiinni, hyppäsi satulaan ja riensi sinne missä hämäläiset taistellen peräytyivät. Miekkaansa heiluttaen ja huutaen hän kiisi eteenpäin. Hämäläisten avuksi tuli uusmaalaisia rakuunoita, hänen omaa väkeänsä. Ne tunsivat hänet, ja yhdessä he ryntäsivät jälleen venäläisiin. Karhu oli kuten kirkastettu ajaessaan ratsun selässä, hän oli avopäin, kalpea ja silmät kiiluivat tummina. Hänen kasvoilleen valui verta otsassaan olevasta haavasta. Hänellä ei ollut muuta ajatusta kuin se, että heidän täytyy voittaa nyt, kun kenraali kunnaalta seurasi taistelua. Vähitellen alkoivat venäläiset peräytyä, ne taistelivat vielä vimmatusti, mutta lopulta pakenivat. Voitto oli suomalaisten!
Oli tullut jo ilta. Joen jäällä asteli hiljaa hevonen ja sen selässä makasi nuori mies, joka oli tarttunut lujasti hevosen ohjaksiin. Ne olivat kietoutuneet hänen käsiensä ympäri ja estivät häntä putoamasta. Karhu irroitettiin pyörtyneenä satulasta ja vietiin Siikajoen pappilaan, jossa haavottuneita sidottiin.
Hän oli tainnoksissa koko ajan. Nyt makasi hän olkivuoteella toisten haavottuneiden joukossa.
Adlercreutz käveli sairaiden välitse kuten etsien jotakuta. Avatessaan silmänsä näki Karhu hänen seisovan vieressään. Hän katsoi päällikköönsä ja tämä näytti ymmärtävän hänen katseensa, sillä hän sanoi:
— Minä näin sen.
Tyytyväisyyden hymy levisi Karhun kuolemankalpeille kasvoille.