— Ja huomenna sinä olet päiväkäskyssä.
Karhu aikoi nousta, mutta ei jaksanut, hän putosi raskaasti vuoteelleen ja kaikki pimeni hänen silmissään. Kun hän ne jälleen avasi, näki hän kenraalin seisovan koko esikuntansa seurassa hänen vieressään. Ja hän näki, miten Adlercreutz irroitti rinnastaan kunniamerkin, joka annettiin urhoollisuudesta taistelutantereella, ja kiinnitti sen hänen rintaansa veriseen paitaan sydämen kohdalle.
— Minun kenraalini! sanoi Karhu hiljaa. Nyt minä kuolen! Hänen silmänsä ummistuivat ja hengitys tuli yhä heikommaksi, kunnes vihdoin taukosi.
Seuraavana aamuna laskettiin Siikajoen sankarit suureen yhteiseen veljeshautaan, ja liput painuivat alas, kun kenraali heitti kourallisen multaa erään vaaleatukkaisen pojan rinnalle, jossa loisti talviauringon valossa kunniamerkki.
Napukka.
Kyllä se Napukka nimeään vastasi, pieni se oli, tavattoman pieni, vaikka olikin jo seitsemän vuoden vanha. Olisi luullut, ettei sillä ikää ollut kolmea vuotta enempää. Ja ruma se oli. Tukka oli likaisen keltainen ja törrötti joka suuntaan, eikä sitä millään harjalla olisi saanut jakauksella pysymään. Naama oli aivan pyöreä ja sen keskellä pikkuinen pysty nokka, silmät olivat pienet ja pyöreät ja suu suuri. Ja sitten sääret! Ne olivat aivan väärät, ne olivat aivan kuin padan korvat. Ruma se Napukka oli, todella ruma. Mutta viisas poika se oli, osasi jo lukea ja kirjoittaa, ja minkä se kerran luki, sen se myös muisti. Eikä ollut vielä muuta kuin seitsemän vuotias! Ja kun sen kanssa keskusteli, niin huomasi, että ymmärsi se maailman menosta enemmän kuin monet aikamiehet. Sodasta Napukka varsinkin tiesi tarkoin kaikki, tunsi kaikkien päälliköiden nimet, tiesi kaikki armeijaosastot ja missä ne milloinkin olivat. Ainahan seudulle sattui tulemaan sotamiehiä, ja niiltäkös Napukka kyseli. Ja kun hän oli niin hauska poika ja niin viisas, niin vastasihan jokainen.
Jokainen piti Napukasta ja teki mielellään kaiken sen, mitä poika pyysi. Ja parasta oli tehdäkin, sillä jollei Napukka saanut tahtoaan täytetyksi, alkoi hän huutaa, parkua oikein vimmatusti. Eikä se ollut mitään tavallista parkunaa, hänen äänensä soi kuin torvi, niin että kuulijan korvia vihloi. Paimenessahan Napukka oli äänensä sellaiseksi saanut, huutamalla ja hoilaamalla pitkin metsää. Ja kyllä karja sen kuuli ja tuli sitä kohden. Jokainen, joka ensi kertaa kuuli Napukan äänen, aivan hämmästyi, kuinka sellainen suuri ääni tuli niin pienestä ruumiista. Olisihan ihminen jaksanut vähän aikaa kuunnella tuota toitotusta, mutta kun Napukka jaksoi huutaa vaikka kuinka kauvan, niin johan sitä lopulta suostui vaikka mihin, jotta hän taukoisi. Tämän Napukka tiesi ja käyttikin parkunaansa hyväkseen. Hän ajatteli pikku päässään näin:
— Kullakin on oma voimansa. Voittaa se pikkuinenkin sen ison, voittihan Taavettikin Koljatin. Ja minun linkoni on minun kurkkuni.
Ei Napukalla ollut enää isää eikä äitiä, hän oli aivan orpo, ja eli ihmisten armoilla. Anttilan talossa pidettiin häntä mielellään, sillä poika oli viisas ja vilkas. Kesällä hän oli paimenessa ja sai karjan tottelemaan itseään. Kun hän ensi kertaa paimensi Anttilan karjaa, niin härkä tuli vihaisena Napukkaa kohden ja aikoi viskaista tuon nulikan ilmaan. Mutta Napukka parkasi, voi, hyvänen aika, kuinka hän parkasi. Härkä jäi silmät selällään ja häntä pystyssä tätä ihmettä katsomaan. Ja kääntyipäs, kääntyipäs poispäin eikä uskaltanut puskea. Mutta kun härkä kääntyi, niin silloinpas Napukka sivalsi sitä karahkalla selkään, ja siitä päivästä oli Napukka Anttilan karjan komentaja. Talvella hän oli opettanut lapsia lukemaan ja kova komento kävi tuvassa, jossa Napukka opettajana oli. Maantielle kuului kun Napukka parkaisi jollekulle laiskurille. Kauppilan Eemeli, joka oli pitkä poikaroikale, jo yhdentoista vanha, mutta ei osannut vielä lukea, ei kerran tuntenut i:tä. Mutta silloinkos Napukka huusi hänen korvaansa i—i niin kovaa, että Eemeli toiseen päivään asti ei sillä korvalla kuullut yhtään mitään. Mutta sen jälkeen Eemeli oppi ja pian luisti lukeminen kuin vettä vain.
Sota läheni kylää. Viereisessä pitäjässä oli venäläisiä sotilaita ja pian ilmestyi Anttilaan suomalaista sotaväkeä. Venäläiset ajoivat heitä takaa. He asettuivat talon luo suurien kiviröykkiöiden suojaan, ja pitivät uskollisesti puoliaan. Venäläisiä lähestyi yhä enemmän, ne alkoivat saartaa pientä parvea. Talosta, joka sijaitsi kunnaalla, näki etäälle joka taholle. Seuraavana päivänä ilmestyi venäläisiä jo talon toisellekin puolelle, metsän laitaan. He luulivat varmaankin suomalaisten joukkoa suuremmaksi ja sen vuoksi viivyttelivät lopullista hyökkäystä. Eräänä yönä koettivat suomalaiset murtautua venäläisten rintaman läpi, mutta heidän täytyi palata taloon takaisin.