Kasakat olivat sitoneet hänen kätensä ja jalkansa. Eräs oli ottanut hänen hevosensa kiinni, ja nyt heitettiin hän sen selkään ja koko joukko ajoi Teuvaa kohden.
Maunu puri hammasta kiukusta ja häpeästä maatessaan sidottuna oman ratsunsa selässä.
Teuvalla tuli talon isäntä pihamaalle vastaan ja nähdessään Maunun huusi hän ilkeästi:
— Kas, siinähän se Döbelnin kuriiri on. Hyvästipä hoidit asiasi. Nyt sinä et enää lähde tästä talosta.
Maunu irroitettiin hevosen selästä ja makasi nurmella. Ukko kumartui hänen puoleensa ja tutki hänen taskunsa. Pian löysi hän öljykankaan sisään suljetun kirjeen ja riensi sen kanssa tupaan, jonka ovelle ilmestyi venäläinen upseeri.
Muutamat kasakat kantoivat Maunun talliin ja heittivät hänet sinne ja tallin ovi sulkeutui ja Maunu kuuli, miten yksi kasakka jätettiin sen eteen vartijaksi.
Maunu olisi itkenyt, jollei hän olisi ollut niin kiukuissaan. Hänet oli Döbeln valinnut monesta sotilaastaan kuriiriksi, ja näin huonosti hän oli hoitanut asiansa. Hän makasi jalat köytettyinä ja kädet selän taakse sidottuina ja yö kului yhä pitemmälle ja Döbeln odotti häntä Kauhajoelle kello kuudeksi aamulla.
Talli oli pimeä. Katossa oli aukko, jonne johti tikapuut ja josta päästiin tallin parvelle. Kesäyön varhain nouseva aurinko loisti sinne jostain aukosta, koska parvi näytti valoisalta.
Maunu kieritteli itseään lähemmäksi tikapuita ja saapui vihdoin niiden juurelle. Hän katsoi ylös. Tuolla parvella välkkyi jotain kirkasta. Kattoparruun oli pantu korjuun viikate. Niin, viikate se oli, sen hän näki varmasti. Sillä hän voisi katkoa siteensä, mutta se oli siellä ylhäällä parrun varassa ja hän makasi alhaalla tallissa kädet ja jalat köytettyinä. Hän päätti päästä sinne ylös, hänen täytyi sinne päästä keinolla millä tahansa. Ponnistaen voimiaan hänen onnistui vihdoin päästä seisaalleen ja lopulta aivan tikapuitten varaan. Hän asettui selin niihin, tuki selän taakse sidotuilla käsillään itseään, koukisti polviaan, ja pääsi nousemaan jo yhden pienan. Hän hengähti helpoituksesta. Varovasti, hyvin varovasti, jotta ei tallin oven takana oleva vahti kuulisi, hän sitten ponnistaen käsillään ja jaloillaan nousi piena pienalta ylemmäksi. Lopulta oli hän parvella. Viikate oli hänen edessään, mutta millä hän sen saisi alas, kun hän ei voinut nostaa käsiään. Kiukkuisena hän tarttui hampaillaan viikatteen terän päähän ja alkoi kiskoa. Se irrottautui yhä enemmän, se tuli parrun päältä yhä pitemmälle. Lopulta se putosi alas.
Se kilahti! Henkeään pidättäen kuulosteli Maunu. Vahti ei varmaankaan ollut kuullut viikatteen putoamista, sillä Maunu kuuli hänen astelevan tallin oven edessä.