Äkkiä heittäytyi Maunu selälleen ja alkoi hangata käsiensä nuoria viikatteen terää vastaan. Hän tunsi vihlasevan tunteen käsissään ja samassa jotain lämmintä ja kosteaa. Hän arvasi terällä loukanneen kätensä ja veren valuvan siitä. Mutta siitä hän nyt välitti vähät, köysi oli saatava poikki, se oli pääasia. Hän hankasi ja hankasi ja äkkiä hän tunsi köyden heltiävän. Kädet olivat vapaat! Nopeasti nousi hän istualleen, sieppasi verisin käsin viikatteen ja nopeasti katkoi jalkojensa ympärillä olevan köyden.
Nyt oli hän vapaa!
Mutta tallin parvelta oli päästävä pois. Sen päässä oli aukko, josta valo tuli sisään. Hän hiipi sen luo ja katsoi ulos. Ketään ei näkynyt missään. Nopeasti sitoi hän siteinään olleet köydet yhteen, kiinnitti toisen pään hirteen ja lipui köyttä myöten alas.
Hän seisoi nyt tallin takana tietämättä, minne päin hän suuntaisi kulkunsa. Talli oli nurkittain navetan kanssa ja sen takaa kuului hiipiviä askeleita. Maunu aikoi lähteä juoksemaan, kun navetan nurkan takaa astui esiin pikku Kalle, ja hänet nähdessään alkoi iloiten viittoa. Nopeasti hiipi Maunu hänen luokseen.
— Sinä olet päässyt karkuun! sanoi hiljaa Kalle. Sepä hyvä. Minä aijoin jo kiivetä parven kautta talliin ja katkaista köytesi.
Maunu sulki iloissaan pojan syliinsä.
— Hevosesi on tuolla metsän laidassa. Minä vein sen sinne laitumelta, jossa venäläisten hevoset ovat. Se on sidottu puuhun, mutta satulaa sillä ei ole. Sen ottivat venäläiset.
— Mutta miten minä pääsen sinne, ettei kukaan huomaa? kysyi Maunu.
— Ryömi pitkin pellon ojia, minä näytän, miten paraiten pääset ja kuljen ojan viertä rinnallasi. Minua ei kukaan epäile, kun käskivät minun paimentaa hevosia.
Kallen opastamana ryömi nyt Maunu pellon ojia pitkin. Kesti kauvan ennenkuin hän pääsi metsän reunaan, mutta lopulta kuitenkin hän tuli sinne aivan likaisena mullasta ja kätensä verisinä ja mustina.