Siellä oli hänen oma hevosensa. Hän hyppäsi sen selkään, taputti pikku Kallea päähän ja alkoi ajaa Keturia kohden metsän halki. Hän joudutti ratsua ja saapui vihdoin Keturiin. Siellä juotti hän hetkisen hevostaan ja kysyi paljoko kello oli. Se oli viisi! Hänellä oli siis tunti aikaa.
Vielä tunti aikaa ja vain penikulma ratsastettavana! Hän tiesi saapuvansa ennen määrä-aikaa perille Kauhajoelle.
Hän ajoi täyttä laukkaa maantietä myöten. Jota lähemmäksi Kauhajokea hän tuli sitä vaikeampi hänen oli olla. Hän oli määräajan sisällä käynyt Närpiössä, mutta miten hän oli hoitanut asiansa? Jättänyt tärkeät kirjeet vihollisen käsiin! Ja äkkiä selvisi hänelle, mitä se merkitsi. Hän ei ollut ainoastaan hoitanut huonosti päällikkönsä asiaa, mutta koko maan asiaa. Venäläiset saavat tiedon sotasuunnitelmasta, ja sen sijaan että suomalaiset saisivat voiton, he ehkä joutuvatkin tappiolle. Ja kaikki se oli hänen syynsä. Hän tunsi itsensä niin kelvottomaksi raukaksi. Mutta käyköön kuinka tahansa, hänen täytyy mennä Döbelnin eteen, sillä hän oli luvannut tulla. Rangaiskoon päällikkö häntä, hän sen ansaitsi, kunhan ei vain ajaisi häntä kokonaan armeijasta pois.
Döbeln oli kiivas, hän suuttuu varmasti silmittömästi. Maunu toivoi, että Döbeln sen verran hillitsisi itseään, että hän saisi selittää ja sanoa, että hän oli koettanut parastaan, vaikka ei ollut onnistunut. Hän ei ollut tahtonut pilata sotasuunnitelmaa ja saattaa omaa kenraaliaan ja tovereitaan vaaraan.
Maunu heitti ohjakset pois, hyppäsi alas hevosen selästä, ja antoi lähimpänä olevan sotilaan viedä sen talliin. Itse riensi hän pappilaan, avasi oven ja pysähtyi oven suuhun. Döbeln istui pöydän ääressä kirjoittamassa. Hän nousi äkkiä nähdessään Maunun ja astui häntä kohden.
— Asia? kysyi hän.
— Minä vein kirjeen perille, sanoi Maunu.
— Ja vastaus?
— Sen varastivat minulta venäläiset.
Hän tiesi Döbelnin tavattoman tuliseksi mieheksi ja odotti myrskyä. Döbeln ei sanonut mitään. Hän seisoi paikallaan luoden terävän katseen Maunuun, joka oli pakoitettu luomaan silmänsä maahan. Sitten läksi Döbeln liikkeelle, käveli kiihkeästi tuvassa edes ja takaisin. Maunu ei uskaltanut katsahtaakaan häneen, seisoi vain kalpeana paikallaan.