— He tyhjensivät taskuni ja ottivat pois kaikki, mitä siellä oli. Se oli tässä taskussa, sanoi Maunu ja pisti kätensä sinne. Käsi ei löytänytkään taskun pohjaa, se meni syvemmälle, ja hänen sormensa tunsivat jotain kovaa takin päällisen ja vuoren välissä. Maunu repäisi sotilastakkinsa auki, kiskaisi vuoren irti ja permannolle putosi öljyvaatteeseen suljettu kirje.
Maunu kumartui ottamaan sen ylös. Hän katsahti siihen ja kiljahti. Sehän oli kapteenin kirje Döbelnille. Venäläiset olivatkin saaneet hänen rouvansa kirjeen käsiinsä!
— Sehän on, sopersi hän, se on — hyvä Jumala — se on se kirje — se oikea — kapteenin kirje — se on tässä — venäläiset saivatkin väärän — se oikea — se on —
Döbeln sieppasi kirjeen, repäisi kankaan rikki, otti kirjeen ja luki sen. Hänen kasvonsa kirkastuivat, hän hengähti syvään ja huudahti:
— Hyvä!
Maunu aivan vapisi. Kirje oli siis sittenkin pelastunut, hän ei siis ollutkaan saattanut sotaväkeä vaaraan. Itse hän oli kyllä huonosti hoitanut tehtävänsä, mutta sattuman kautta oli asia onnistunut. Ja vaikka kenraali nyt ajaisi hänet pois, niin samapa se, kun Döbeln vain oli onnistuva aikeissaan taistelun suhteen.
Döbeln käveli jälleen tuvassa, käveli ja vihelteli hiljaa, pysähtyi sitten Maunun eteen ja sanoi:
— Kerro koko matkasi!
Maunu ei uskaltanut katsoa ylös, niin häntä vielä hävetti. Hän alkoi kertoa, kertoi kaiken mitä oli tapahtunut alusta siihen asti, kun hän oli saapunut jälleen Döbelnin luo. Hän lopetti kertomuksensa sanoen:
— Ja tässä minä olen!