Silloin hän uskalsi katsoa kenraaliin.
Döbeln hymyili, hän hymyili! Nyökkäsi hiljaa päätään ja hänen tummat silmänsä kiiluivat niin veitikkamaisesti. Hän oli taas tuo hyvä, tuo iloinen kenraali. Ja Döbeln tarttui Maunun rintaan takin nappiin, nykäisi siitä ja sanoi:
— Tyhmeliini!
Maunu aivan värisi, hän katsoi vain Döbelniin, koetti sanoa jotain, mutta ei saanut sanaakaan suustaan. Kaikki oli anteeksi annettu, hän tiesi sen nyt, ja hän olisi tahtonut kiittää siitä ja sanoa, että hän on valmis menemään vaikka tuleen. Mutta eihän hän osannut puhua.
— Saat mennä! sanoi Döbeln.
Maunu kääntyi mennäkseen, kun Döbeln huusi:
— Seis! Kuule, takkisi on aivan rikki. Uusia sotilastakkeja tuskin kohta saamme. Ja ehjästi täytyy sinun olla puettu. Tottahan toki, sellaisen pojan. Tuolla oven pielessä on vanha takkini. Olethan samaa kokoa kuin minä. Samaa kokoa — ja — no, samaa sorttiakin. Revi sentään kenraalinmerkit siitä pois.
Maunu sieppasi takin naulasta ikäänkuin peläten jonkun riistävän häneltä sellaisen aarteen.
— Käske adjutanttini tänne. Miehille saat sanoa, että taistelu alkaa, me olemme valmiita.
Maunu syöksyi ulos. Talon kuistilla seisoivat adjutantit, ne lähetti hän kenraalin luo, itse syöksyi hän pihalle huutaen: