— Me olemme valmiita. Taistelu alkaa kohta.
Hän aivan hyppi ilosta. Hänen intonsa sytytti muutkin tuleen ja kartanossa syntyi iloinen hälinä.
Kun kenraali ilmestyi portaille, oli väki valmiina taisteluun.
Döbeln kulki ohitse rintaman.
— Missä on minun kuriirini? kysyi hän.
Maunu astui esiin. Auringon kirkkaassa valossa, uudessa takissaan, ruskettuneena ja säteilevänä näytti hän tavattoman kauniilta.
Döbeln puhui heleällä, soinnukkaalla äänellään:
— Pojat! Vihollinen tulee Lappväärtistä päin meitä kohden. Varustukset ovat valmiita. Voitto on varma, sillä Gyllenbögel hyökkää häneen takaapäin. Me voimme antaa venäläisille kelpo löylyytyksen. Mutta ennen kaikkea, ei uhkamielisyyttä; tyyneyttä, se vie varmasti voittoon. Minä sain tiedon Gyllenbögelin lähdöstä liikkeelle, sen toi tämä sotilas. Hän on matkansa tehnyt hyvin ja minä tahdon sen sanoa kaikkein kuullen. Hän on taistellut matkallaan kuin paholainen — no sen näköinenkin hän on, tumma ja kiiluvasilmäinen.
Kenraalin puhe loppui nauruun. Tummana ja ruskettuneena näytti Maunu todellakin joltain kauniilta pimeyden enkeliltä. Hän erosi aivan täydellisesti kaikista muista suomalaisista. Sotilaat nauroivat täyttä kurkkua. Kenraalin lause oli hetkiseksi rikkonut sotilasjärjestyksen. Döbelnin suupielissäkin näkyi naurun väre ja silmät loistivat.
Pian palasi vakavuus hänen kasvoilleen, käsi viittasi ja nauru taukosi. Döbeln sanoi: