— Vararatsuni hänelle. Hän on tänään minun kuriirini. Hän saa ajaa heti jälestäni. Minä tarvitsen varman miehen sinne, missä vaara on suurin ja vaikein tehtävä.
Maunun sydän löi niin että rinta tuntui ahtaalta. Hänen olisi tehnyt mieli itkeä ilosta. Hän nielaisi kuten vaikean palan alas kurkustaan. Kenraalin varahevonen tuotiin hänelle, hän hyppäsi sen selkään. Ja silloin hän sai puhelahjansa, hän huusi niin että kajahti:
— Eläköön kenraali!
Pohjalaiset yhtyivät riemulla huutoon, se nousi, se laski, se nousi jälleen, kaikui lähimetsästä. Döbeln istui ratsunsa selässä, suorana, kauniina, hän nosti hattuaan sotilailleen, noille sankareille, jotka jumaloivat häntä, hän tiesi sen, jotka olivat valmiit seuraamaan häntä sokeasti taisteluun isänmaan puolesta. Ja hänen rintansa nousi hänen syvään hengittäessään.
Käsi viittasi, torvet soivat ja joukko lähti taisteluun varmana voitostaan.
Sandelsin hattu.
Eversti Sandels oli joukkoineen Toivalan talossa. Oli syyskuun iltapäivä. Taistelu oli tauonnut, venäläiset olivat peräytyneet. Joka päivä oli ollut pieniä kahakoita, ja miehet eivät viikkokausiin olleet nukkuneet muuta kuin täysissä pukimissa.
Ikkunasta näkyi, miten Sandels istui mietteissään tuvan pöydän ääressä. Lämpöisessä tuvassa oli hän avannut sotilastakkinsa, everstinhattunsa hän oli laskenut syrjään ja piti päässään vanhaa kulunutta sotilashattua. Hän piirsi edessään olevalle paperille hanhensulalla jotain kartan tapaista. Sotilaat, jotka pihamaalla puhdistivat aseitaan, näkivät sen ja tiesivät päällikkönsä laskevan suunnitelmia uusiin hyökkäyksiin, sillä hänen oli varjeltava Toivalan salmea ja estettävä venäläisiä pääsemästä pohjoiseen päin.
Sotamiesten joukossa oli pieni rumpalipoika Eero, 12-vuotias pojanvekara, joka vasta lyhyen aikaa oli ollut rumpalina, mutta suuren iloisuutensa ja sukkelan kielensä tähden jo tullut kaikkien sotilasten lemmikiksi.
Jalassaan oli hänellä lapikkaat, harmaat risaiset sarkahousut, ainoa sotilaallinen vaatekappaleensa oli takki. Se oli alkujaan ollut täysikasvuisen miehen, nyt lekotti se hänen hennon vartalonsa ympärillä muodostaen suuria laskoksia vyötäisillä, missä vyö kiinnitti sen piukemmalle. Päässä ei ollut lakkia, vaan sen sijaan hän oli kietonut jonkun vanhan rääsyn päänsä ympärille, ja tuon hullunkurisen päähineen alta näkyivät hänen kalpeat kasvonsa ja pienet vilkkaat silmänsä.