Rumpunsa hän oli heittänyt syrjään ja seisoi nyt tuvan portailla matkien Sandelsia, hänen komennustapaansa ja jyrisevää, töykeää ääntään.
Tavan takaa sotilaat remahtivat nauruun. Päivän kiihkeä taistelu oli unohtunut.
Äkkiä nauru taukosi.
Eero kääntyi katsomaan ja vetäytyi säikähtyneenä syrjään — Sandels seisoi hymyillen hänen takanansa.
Hän kääntyi Eeron puoleen, joka samassa teki kunniaa ja kysyi häneltä:
— Mikä sinä, naskali, olet?
— Minä olen rumpali, vastasi Eero heleällä pojanäänellään, katsoen Sandelsia suoraan silmiin, ja suupielissä leikki hymy, sillä hän näki Sandelsin silmien nauravan ja tiesi, että matkimisesta ei seuraisikaan mitään toruja.
— Vai rumpali, sanoi Sandels. Kovinpa olet vähäpätöinen.
— Ei ole jaksettu kasvaa, tokaisi Eero. — Mutta sama kai se on, kun vaan jaksaa rumpua lyödä.
— Vai niin, hymähti Sandels. Jaksatkohan sinä?