— Ettekö kuullut tänään? vastasi Eero, ja hänen sisuaan hiukan kaiveli, sillä hän tiesi rummuttaneensa oikein vimmatusti, olivathan kädetkin niin jääneet kiinni rumpukapuloihin, että kun hän tuli torpalle, niin tuskin sai niitä auki, ja piti hieroa niitä yhteen, ennenkuin sormet liikkuivat.
— Kyllä minä kuulin, kyllä minä kuulin, melkein liiankin hyvin, sillä eihän sen yli tahtonut enää minun ääneni kuuluakaan.
Eero punastui ylpeydestä. Sotilaat nauroivat Sandelsin lauseelle, ja Eero vilkaisi kiukkuisesti heihin.
— Mutta, jatkoi Sandels, sinä olet melkein liian nuori rämpimään metsiä kylmässä ilmassa meidän kanssamme. Ei sitä lapsi kestä. Vanhako sinä olet?
— Kaksitoista vuotta.
— Parasta olisi sinun palata kotiasi.
Eeroa aivan pelästytti ajatus, että hän ei saisikaan seurata sotaväkeä. Äkkiä hän muisti erään seikan.
— Niin, mutta, olittehan tekin jo kolmentoistavuotiaana luutnantti.
— Kuka sen on kertonut, kysyi Sandels.
— Miehet. Onko se totta?