He kulkivat metsää myöten ja tehtyään suuren kaaren pääsivät he vihdoin eräälle kalliolle, josta näkivät vihollisen alempana laaksossa. He olivat asettuneet kallion viereen, sillä se oli näyttänyt turvalliselta, kun sinne ylös pääsi vain yhdestä ainoasta kohdasta. Siinä oli kallioiden välissä kapea rotko, joka kasvoi lyhyttä metsän alkua. Eero, joka näillä seuduin oli saanut olla karjassa, tunsi erään polun, jota myöten he takaapäin saapuivat ylös kalliolle. Hän oli hyvin ylpeä siitä, että hän täten oli ollut tarpeeseen.
— Eikös ollut hyvä, että minä tulin, sanoi hän nauraen Sandelsille.
— Oli, oli, vastasi tämä. Mutta nyt saa leikki alkaa. Valmiina miehet, laskekaa nyt sade venäläisiin.
Laukaus kuului. Eräs venäläinen kaatui. Toiset hyökkäsivät kivääreihinsä ja nähdessään missä vihollinen oli, alkoivat he kiivaasti ampua. Syntyi vimmattu laukausten vaihto. Venäläisiä oli viisi kertaa enemmän. Heidän kuulansa vinkuivat Eeron yli, joka rumpuaan pärryyttäen seisoi Sandelsin vieressä.
— Mene sinä syrjään, huusi Sandels ja lykkäsi hänet kalliolla olevan suuren, miehen korkuisen lohkareen taakse.
Lahkare oli kuin sinne vieritetty, se lepäsi kallion reunalla aivan sen rotkon kohdalla, josta saattoi ylös nousta. Se oli melkein heltiämäisillään, muutama alla oleva kivi sitä pidätti.
Yhä kiivaammaksi tuli laukausten vaihdos. Eeron mielestä viimein suomalaiset alkoivat ampua harvemmin. Miksi? Eihän kukaan ollut kaatunut, sillä venäläisten kuulat osuivat kalliolla oleviin puihin, joiden takana suomalaiset olivat.
Hän läheni Sandelsia ja silloin hän kuuli ukko Flinkin sanovan hänelle:
— Meidän täytyy peräytyä.
— Peräytyä! huudahti Sandels. Ei koskaan!