— Meiltä loppuu ruuti, sanoi Flink.
Eero aivan kalpeni. Hän ymmärsi vaaran.
— Sitten saamme iskeä kiväärin tukilla, vastasi Sandels, mutta pois ei mennä.
— Hullu mies, mutisi Flink itsekseen.
Jo alkoivat venäläiset huomata, että laukauksia sateli harvemmin. He luulivat miesten kaatuneen. Kun he näkivät Sandelsin seisovan siellä, alkoivat he huutaa riemusta. Vihdoinkin oli hän heidän käsissään. He alkoivat rynnätä ylös tuota kapeaa uomaa. Yhä useampia heitä tuli. Tuon tuostakin joku pysähtyi, latasi ja laukasi, ja suomalaisten täytyi ruudin puutteessa olla toimettomia.
Flink veti Sandelsin pois vaarallisen rotkon kohdalta, sotilaat väistyivät erään kallion taa ollakseen kuulilta suojassa.
Eeroa ei muistettu. Hän jäi paikalleen.
Hän tajusi vaaran. Kohta ne saapuvat ja ampuvat hänet! Ne kapusivat yhä lähemmäksi. Jumala taivaassa ei voinut sitä sallia! Ne eivät saa viedä häneltä Sandelsia.
Rumpunsa hän oli unohtanut, hän nojasi suureen kiveen kauhusta kalpeana.
Silloin hän äkkiä kuten heräsi.