— Ei, sanoi Eero hymyillen. Hän oli kalman kalpea ja tunsi itsensä niin väsyneeksi.
Sandels nosti hänet puoleksi maasta ja pani hänen päänsä polveaan vastaan.
— Olemmeko — kysyi Eero.
— Voittaneet, olemme, sanoi Sandels, viholliset pakenevat tuolla niityllä. Meiltä ei ole kaatunut ketään.
— He eivät nytkään ampuneet teitä, sanoi Eero heikko hymy huulillaan.
— Eivät, sinä sen estit, sanoi Sandels.
— Me olemme voittaneet! Hurraa, sanoi Eero. Huuto kuoli hänen huulillaan. Silmät painuivat umpeen. Oikea, terve käsi kohosi ylöspäin ikäänkuin etsien jotain. Sandels nosti sen kaulaansa. Eero painautui hiljaa hänen puoleensa. Hänen oli taas niin hyvä, niin lämmin olla.
Kun hän viimeisen kerran avasi silmänsä, niin hän näki Sandelsin kumartuvan hänen puoleensa, näki hänen kauniiden silmiensä katsovan syvälle hänen silmiinsä, näki hänet niin läheltä, niin hyvänä niin hellänä. Ja sitten hän tunsi hänen huulensa painuvan hänen kylmille huulilleen.
Heikko puna välähti Eeron poskille. Sitten painuivat silmät umpeen. Pää hervahti taapäin. Oikea käsi putosi alas Sandelsin kaulalta.
Sandels laski varovasti kuolleen maahan, paljasti päänsä ja rukoili hänen vieressään.