— Oikean ruusunko? kysyi Anna.
— Niin, ja kun hän tuli, niin olin minä pannut sen hänen pöydälleen. Se oli niin kaunis, siinä oli kaksi kukkaa ja yksi nuppu.
Sellaisen Annakin arveli mielestään voivansa antaa Döbelnille. Ruusun. Se sopisi. Tuntui oikein suloiselta, kun asia oli selvinnyt.
Mutta voi onnettomuutta! Samassa muisti Anna, että hiiret olivat talvella pureskelleet kellarissa kaikki ruusut, parissa oli nyt lehtiä, mutta ei nupunalkuakaan näkynyt. Jollei nyt jotain ihmettä tapahtunut, niin täytyi hänen kai sittenkin antaa Döbelnille yömyssy tai kutoa sukat, vaikka saisi yötä päivää valvoa.
Oikein pakkasi itkettämään sellainen paha onni. Että ne hiiret juuri tänä talvena olivat olleet niin pahoja!
Anna tuli sisälle. Isä istui kirjoituspöydän ääressä ja järjesteli papereitaan. Kuullessaan Annan tulevan huoneesen hän sanoi:
— Pue yllesi ja mene neiti Henrietten luo ja vie nämät paperit hänelle. Sano, että niillä on kiire ja että hän koettaa kopioida ne neljän päivän kuluessa.
Anna otti käärön kainaloonsa. Kartanon maalla asui vanha neiti, joka isälle teki pieniä kirjoitustöitä. Hän asui pienessä mökissä vanhan palvelijattaren kanssa, luki joutoaikoina ranskalaisia romaaneja ja ompeli kauniita korutöitä. Hän oli asunut kartanon maalla niin kauan kuin Anna muisti, oli aina ollut hänelle hyvä ja Anna sanoikin häntä tädiksi.
Hän vei paperit neiti Henriettelle.
Tämä oli hyvin onneton kuullessaan että papereilla oli kiire, sillä hän oli loukannut oikean kätensä ja kirjoittaminen kävi hankalasti. Mutta eipä hän tahtonut myöskään luopua työstä, sillä puhtaaksikirjoitus tuotti hänelle hiukan tuloja.