Anna oli jo menossa, kun hänen silmänsä osuivat ikkunan laudalle. Siinä oli ruusu! Yksi kukka oli jo auennut ja siinä oli kahdeksan nuppua!
— Täti, täti, huusi Anna, antakaa minulle tuo ruusu.
— Mitä sinä sillä tekisit?
— Minä — kun — änkytti Anna, kun kummi — von Döbeln tulee, niin antaisin sen hänelle.
— Tuleeko von Döbeln tänne? huudahti täti Henriette.
— Tulee, tulee, ja silloin minä tahtoisin antaa tuon kukan hänelle.
— Lapseni, lapseni, sanoi vanha neiti, jos sinä annat minun kukkani hänelle, niin yhtähyvin minä sen annan itse. Sen minä teen. Ja nyt sinä et saa enää pyytää sitä minulta.
Annan sydäntä oikein kaiveli kun hän oli sanonut, mitä varten hän ruusua tarvitsisi, nyt täti Henriette sai toteuttaa sen, minkä hän suurella vaivalla oli keksinyt. Kylläpä maailmassa oli paljon vääryyttä!
— Sano nyt isällesi, sanoi täti Henriette, kun Anna aikoi lähteä, että minä koetan tehdä parastani, mutta ei ole sanottu, saanko minä työn valmiiksi. Olipa sekin malööri, että minun juuri nyt piti saada käteni kipeäksi.
Samassa välähti ajatus Annan päässä. Mitä, jos hän auttaisi! Hänellä oli kaunis käsiala, sillä äiti oli vaatinut, että hän oppisi hienosti kirjoittamaan.