— Minä tahdon ruusun.
— Anna! sinä olet itsepäinen tyttö ja se on rumaa! sanoi täti.
Mutta mitähän ajatuksia lienee tädissä äkkiä herännyt kun hän hetken kuluttua lisäsi:
— Tule huomenna, sinä saat ruusun.
Seuraavana päivänä oli Anna tädin luona. Ensi alussa luisti kyllä kirjoitus, mutta kun hän ei siitä ymmärtänyt sanaakaan, niin tuntui se kuolettavan ikävältä. Mutta joka kerta kun hän katsahti ruusuun, niin kynä taas alkoi luistaa.
Kartanossa ei ihmetelty Annan poissaoloa. Kun hän ensi kerran sanoi menevänsä tädin luo, niin virkkoi äiti:
— Se on hyvä pysy sinä siellä, niin et ole täällä tiellä, kun taloa siistitään.
Ja Anna kirjoitti ja kirjoitti. Alussa oli hän luullut, että täti kirjoittaisi edes osan. Mutta kun tämä ei näyttänyt ryhtyvänkään siihen, niin se ensiksi harmitti, mutta sitten hän iloitsi siitä; sillä kun hän yksin suoritti koko työn, niin oli ruusu aivan hänen oma ansaitsemansa, eikä täti päässyt edes osallakaan antamaan sitä kummille.
Ulkona suli lumi ja pieniä puroja virtasi kaikkialla. Olisi ollut niin hauskaa saada niitä tikulla kaivella, ja johdella vettä pieniin järviin ja niistä taas vetää jokia. Mutta ei auttanut, kirjoitettavaa oli paljon ja se oli saatava neljässä päivässä valmiiksi.
Vihdoin viimein oli viimeinen sana kauniisti paperille kirjoitettu ja viimeinen piste painettu. Nyt oli ruusu hänen, nyt ei täti Henriettellä ollut enää mitään oikeutta siihen. Ja kuinka kaunis se oli! Joka päivä oli uusia kukkia auennut! Kannatti sitä katsella ja kannatti sen antaa!