Anna vei paperit isälle. Keskellä touhua tämä ei katsonutkaan niihin, sanoi vain: hyvä on!
* * * * *
Tuli vihdoin tuo odotettu päivä. Talo oli siistitty ylhäältä alas asti. Vierashuone loisti koko komeudessaan.
Äiti oli itse palmikoinut Annan vaalean tukan ja järjestänyt nauhat hänen pukuunsa.
Ja nyt sai vain odottaa! Mutta pitkältäpä se odotus tuntui. Entäs, jollei kummi tulisikaan: Ei hän sentään sellaista surua voinut tuottaa, arveli Anna.
Äkkiä tuli renkipoika huoneeseen ja sanoi:
— Tuolla näkyvät vaunut lehtokujan päässä!
Mikä hälinä siitä syntyi! Anna katseli ikkunasta. Tuolla tulivatkin jo vaunut. Nyt ne ajavat pihamaalle. Isä, äiti ja Anna riensivät portaille vastaan.
Tuossa nyt oli kummi, v. Döbeln. Hän oli aivan sen näköinen kuin Anna oli ajatellut, ehkä vielä kauniimpi. Hän syleili isää, suuteli äitiä kädelle ja sanoi sitten:
— Tämä on kai Anna, ja taputti häntä päähän.