Vieras vietiin saliin, sinne ei Anna saanut mennä. He puhelivat siellä ja kummin pehmeä, miehekäs ääni kuului tuon tuostakin. Ei kai kellään ollut niin komeata ja kaunisäänistä kummia!
Kohta mentiin aterialle ruokasaliin. Anna pujahti kyökkiin. Siellä komeili pöydällä Stiinan kaakku, oikea taideteos, se oli sokeroitu ja päällä oli kirjoitus, jonka Stiina itse oma kätisesti oli sokurista valmistanut: "Kenrali won Tööpelille rakautessa ja kuniotukse kans." Ja vieressä seisoi Maija-Kaisa kädet ristissä, olihan hänelläkin osansa siihen, sillä hänen kanansahan olivat munineet siihen käytetyt munat.
Samassa Anna aivan pelästyi. Hänen lahjansa! Ruusu! Hän sieppasi suuren huivin hartioilleen ja pujahti kyökin ovesta ulos. Maa oli märkää, ja hänellä oli ohuet kengät jalassaan. Niitä muuttamaan ei nyt enää ollut aikaa. Kyökin porstuassa oli Stiinan suuret kengät. Ne Anna veti omien kenkiensä päälle. Ja nyt, minkä vain pääsi, tädin luo.
— Ruusu, ruusu, läähätti hän ovella.
— Tässä se on, riensi täti sanomaan ojentaen tuohisessa olevan ruusun Annalle. Mutta odota, sanoi hän, ulkona tuulee, se voi rapistaa lehtiä kukista, odota kunnes tuon jotain sen ympärille.
Ei Annalla ollut aikaa odottaa, hän kiertoi huivinsa kukan ympärille ja riensi ulos. Ulkona tuuli tuntui kylmältä ohuen puvun läpi, mutta mitä siitä, kun ruusu vain säilyi.
Raskas se ruukku oli. Piti vaihtaa aina vähän päästä toiselle ja toiselle käsivarrelle.
Lopulta oli hän kotona. Ja nyt joutuin vierashuoneeseen, ennenkuin kummi ennättää tulla sinne. Ruusu oli saatava paikalleen ja myös jotain muuta, jota Anna oli sen lisäksi valmistanut ja joka oli hänen povellaan. Se oli runo, jonka hän itse oli tehnyt, kirjoittanut kauneimmalla käsialallaan. Se kuului:
Kun kummi tulee tänne, Niin minä silloin annan Tämän ruusun hänelle.
Anna.