Ei se oikein runolta kuulunut, mutta se oli ainakin hänen oma tekemänsä.
Huivi otettiin ruusun ympäriltä, paperi pantiin oksalle. Hän katsoi siihen vielä kerran. Oli se sentään kaunis. Viisi kukkaa oli auennut. Se oli enemmän kuin siinä ruusussa, jonka Maija-Kaisa oli antanut tyyrmannille.
Hän aikoi hiipiä pois, kun ovi aukeni.
v. Döbeln seisoi ovella.
— Sinä Anna, sanoi hän. No, mitä asiana?
— Minä — minä — toin tämän, sopersi Anna.
— Minulleko, lapsi? Kylläpä äitisi on kasvattanut kauniin ruusun.
— Ei se ole äidin, minä olen sen itse —, hän ei saanut sanoja suustaan.
— Sinä itsekö?
— Niin — hankkinut —