— Siinä olette oikeassa, sanoi Paul. Mutta vielä oikeammin sanoisitte, jos lisäisitte: tälle maalle ja kansalle. Vaikka äitini kautta olenkin syntyäni hollantilainen, niin isäni kautta olen suomalainen ja olen tänne tultuani kokonaan kiintynyt tähän maahan, rakastan sitä koko sydämelläni, vaikka en ole sokea tämän kansan vioillekaan. Niin, olen hollantilainen. Isäni purjehti Amsterdamiin täältä Suomesta ja aikansa kuluksi rakastui erääseen hollantilaiseen tyttöön. Minä olen tuon iltahetken viettämisen tulos.
— Olen kuullut, että isäntänne, Antonius Borchardt, lainasi viime sodan aikana kuninkaalle suuret määrät rahaa, ja että hän silloin käytti teitä, aivan nuorta miestä, välittäjänä. Onko se totta? kysyi Jokkim.
— Vein muutaman nelikollisen plootuja Tukholmaan, vastasi Paul. Tein sen mielelläni, sillä olen aina halusta sekaantunut suuriin asioihin.
— Voin siis täydellisesti luottaa teihin?
— Ehdottomasti, kaikessa siinä, mikä koskee tätä maata ja kansaa. Ja, lisäsi hän hymyillen, mitä rakkausjuttuihin tulee, niin olen niissä aivan verraton opastaja, sillä jollain tapaa olen ollut tekemisissä jokaisen tämän kaupungin kauniin naisen kanssa.
— Siinä suhteessa en apua kaipaa. Tarvitsen luotettavan henkilön seuraamaan minua ainakin Turkuun, ellei Tukholmaan asti, miehen, jonka seurassa aivan kenenkään huomiota herättämättä voin poistua kaupungista. Voitteko hankkia minulle sellaisen?
— Sattuma, joka niin usein leikkii meidän onneksemme, on tuonut tänne juuri sellaisen miehen kuin tarvitsette. Hän voi aivan turvallisesti saattaa teidät vaikka Turkuun asti. Hän odottaa tässä huoneessa minua, vaikka en vielä ole ennättänyt häntä huomata.
— Luotatteko häneen täydellisesti? kysyi Jokkim.
— Aivan kuin omaan itseeni. Hän on oikea suomalainen talonpoika, sanoissa hidas, mutta teoissa nopea.
— Kummastelette varmaan, sanoi Jokkim, miksi en ota ketään oman taloni väestä. Olen vasta aivan lyhyen ajan oleillut Viipurissa enkä tunne ketään niin hyvin, että voisin häneen täydellisesti luottaa.