— Armollinen herra, älkää väistykö seurastamme, vaan olkaa aivan kuin kynttilä valaisemassa meitä. Kyllä me niistämme, jos niin tarvitaan.
— Mitä tämä ilveily oikeastaan tarkoittaa? huusi Didrik. Mitä tekemistä teillä on minun kanssani. Varokaa, ettei täällä synny kilinä!
— Tarkoitatte sillä varmaankin, että aiotte ottaa kättä pitemmän esiin, lausui Nikolai. Meilläkin on sellainen ja olemme sen käyttämisessä kaiket päivät itseämme harjoittaneet. Mutta miksi saivartelemme sanoja, tulkaa armollinen herra joukkoomme, niinkuin olemme pyytäneet.
Didrik katsoi epäilevästi nuoriin ylioppilaihin, mutta kun nämä pysyivät aivan vakavina, niin hän katsoi viisaimmaksi suostua heidän ehdotukseensa ja siirtyi huoneen perälle pöydän ääreen. Hän aikoi istua laidimmaiselle rahille, mutta ylioppilaat pakottivat hänet kohteliain elein siirtymään aivan perälle nurkkaan, ja kun hän sinne oli mennyt, niin saarsivat ylioppilaat rahit niin, ettei Didrik olisi voinut päästä sieltä pois muuten kuin toisten siirryttyä paikoiltaan.
— Ensiksi kuninkaan ja isänmaan malja! sanoi Kalle kohottaen haarikkaansa.
Didrik rypisti silmäkulmiaan, tarttui maljaansa, mutta ei nostanut sitä huulilleen.
— Mitä tämä tietää, huusi Nikolai, ettekö juo kuninkaamme ja Suomen maljaa? Huono on se mies, joka sitä ei tee.
Didrik nosti haarikan suulleen ja joi.
— Hän on varovainen, mutisi Kalle Fläski itsekseen. Millähän pojat tuon linnun aikovat saada pehmitetyksi?
Mutta nyt jo iski Nikolai Didrik Königiin.