— Teidän naamataulunne ei oikein miellytä minua, sanoi hän. Siinä on jotain kavalaa ja petollista.
— Ellei miellytä, niin olkaa sitten erillänne minusta, sanoi Didrik.
Minä en aio kasvojani muuttaa jokaisen nulikan tähden.
— Nulikan, sanoitko nulikan? karjaisi Nikolai. Minä en ole mikään nulikka, minä, joka olen ollut jo viisitoista vuotta ylioppilaana ja vuoden naimisissa. Vai nulikan?
— Minä sanon mitä sanon, vastasi Didrik ja hapueli miekkansa kahvaa.
— Mutta täällä ei saa sanoa mitä sanoo, vastasi Nikolai tiukasti.
Olenko minä nulikka?
— Olet, kakara, vesa, pahankurinen vekara, jos tahdot tietää.
Antakaa minun nousta, minä en tahdo olla täällä!
— Vai et tahdo, mutta saatkin olla, koska kerran kunniallisesti olemme seuraamme kutsuneet. Ellei armollinen herra nyt istu alallaan, niin tulee tästä sellainen leikki ruumiiseenne, että kirput saavat punaisessa meressä uida!
— Mitä te oikeastaan minusta tahdotte, karjaisi Didrik. Enkö saa olla siellä, missä tahdon, ja mennä sinne, minne tahdon?
— Ette. Te olette siellä, missä me tahdomme, uhkaili Nikolai.
— Tuossa on sinulle, suulaalle vekaralle, sanoi Didrik ja sivalsi häntä korvalle.