He kuiskailivat jotain keskenään. Paul ei erottanut siitä muuta, kuin että heidän tuli saada jokseenkin suuri palkkio siltä mieheltä, jota joukon nuorin oli mennyt etsimään.
Jonkun ajan kuluttua tämä nuori mies saapui ja kertoi, että etsimänsä herra oli maannut haavurin sidottavana kapakan permannolla. Joukko tuntemattomia miehiä oli hyökännyt hänen kimppuunsa ja pidellyt häntä pahoin. Hän oli kuitenkin ollut siksi tajussaan, että oli käskenyt heitä hyvin vartioimaan saalista siksi, kunnes hän voi tulla tutkimaan. Rahat hän lupasi suorittaa vasta sitten, kun on nähnyt, onko mies oikea vai eikö.
— Totta kai hän oikea on, sanoi tumma mies. Onhan hän sama, jota hän kaupungin portilla minulle osoitti, kun nuo kolme miestä ajoivat kaupunkiin. Hän on varmasti sama. Mutta mitä me nyt teemme? Missä me pidämme tätä miestä?
— Jättäkää hänet tänne minun asuntooni, sanoi vanha vaimo. Kyllä minä häntä vartioin.
— Mutta jos tänne tulee joku ja näkee lattialla makaavan sidotun miehen, niin voi siitä syntyä kova mellakka? lausui tumma mies.
— Pankaamme hänet piiloon aivan varmaan paikkaan, sanoi akka.
Hän nosti lattiassa olevaa luukkua. Miehet tarttuivat Pauliin ja kantoivat hänet sidottuna kellariin.
Luukku laskeutui hänen päälleen, ja hän oli yksin.
Maattuaan pitkän aikaa odotellen jotain muutosta tapahtuvan elämäänsä, joko sitten hyvään tai pahaan päin, alkoi hän tuumiskella:
— Kullakin ihmisellä on sellainen kohta, joka hänet houkuttelee vaaraan. Minulla ovat naiset. Heti kun vain kuulen puhuttavan, että tuollainen yksilahkeinen muka on minuun ihastunut, niin unohdan kaiken varovaisuuden ja ryntään häntä kohtaamaan. Ja tässä minä nyt olen sidottuna, aivan kuin sika ennen teurastusta. En voi käsittää muuta, kuin että Viipurista on tänne saapunut joku, joka on yrittänyt ottaa minut käsiinsä. Ja arvaan kyllä miksi.