— Missä on Didrik König?
— Hän makaa sairaana majatalossa, vastasi tumma mies. Eilen oli joukko rosvoja pidellyt häntä pahoin Merthenin kellarissa.
— Minä olen tässä! kuului ääni ovelta. Sisään astui Didrik König sidottuna ja laastaroituna.
— Olette siis päässyt jälleen jaloillenne? sanoi maaherra.
— Vähällä oli, ettei päälleni pantu puupalttoota, sanoi Didrik, niin perin pahasti joukko nuoria miehiä, joita luulen ylioppilaiksi, piteli minua eilen. Mutta välskärin ja oman luontoni avulla olen jälleen päässyt jalkeille.
Hän kääntyi Paulin puoleen ja sanoi:
— Tuonko he ovatkin ottaneet kiinni?
— He ovat erehtyneet miehestä, sanoi maaherra, mutta vielähän meillä on aikaa saada tuo toinenkin ansaan, sillä varmaankaan hän ei ole vielä ennättänyt kaupungista poistua.
— Olisin melkein suonut hänen sijassaan tuossa näkeväni sen laihan ruipelon, joka väkeni pirullisilla tempuillaan lumosi ja varasti hevoseni, lausui Didrik. Hän liikuskelee kaupungilla, mutta vuoteeseen sidottuna kun olin, en ole voinut häntä saada käsiini.
— Kirjeet ovat joko hänellä taikka nuorella Fresellä. Meidän täytyy saada molemmat käsiimme, sanoi maaherra.